Ajatuksia tuulettamassa

Klikkaa kuvaa ja katso Minna Canthin
koulun Huvitus-verkkolehden artikkeli.

Tämän kirjaprojektin myötä olen saanut tutustua moniin lahjakkaisiin nuoriin, jotka ovat olleet kiinnostuneita kirjallisuudesta ja erityisesti siitä, kuinka kirja syntyy. Se jos mikä lämmittää kirjailijan sydäntä.

Vierailut ovat äärettömän mukavaa vaihtelua muuten melko yksinäiseen kirjailijan työhön. On kiva tuulettaa ajatuksia ja kysellä nuorten mielipiteitä.

Ensimmäinen vierailemani koulu oli Minna Canthin yläkoulu Kuopiossa marraskuussa 2013. Opettaja Virva Eskelinen otti minut ystävällisesti vastaan ja käynti olikin oikea tulikoe, mutta selvisin kunnialla. Pelkäsin turhaan, sillä oppilaat olivat uteliaita, yhteistyöhaluisia ja todella kannustavia. Viereinen kuva on tilanteesta, jossa keskustelin yhdeksäsluokkalaisen Mirjam Kuhasen kanssa toisen käyntini aikaan toukokuussa 2014.
   Viime keväänä kävin myös Siilinjärven Ahmon koulussa. Opettaja Mari Ahtiainen johdatti minut ensimmäistä kertaa tilanteeseen, jossa nuoret lukivat keskeneräistä tekstiäni samaan aikaan, kun olin heidän seurassaan. Se oli kammottavaa, mutta hauskaa :)
   Marraskuussa 2014 vierailin Herttoniemen yhteiskoulussa. Sain kutsun Eveliina Ventelältä ja tapasin paljon yläkoululaisia ja lukiolaisia ja heidän opettajiaan. Oppilaat olivat tehneet käsikirjoituksesta todella hienoja analyysejä. Alemmassa kuvassa poseeraan käsikirjoitustani ensimmäisten joukossa kommentoineen Pyry Lehtosen kanssa.

Klikkaa kuvaa ja katso Herttoniemen
yhteiskoulun FB-postaus.

   Marraskuussa 2014 kävin myös Mäntysalon koulussa Nurmijärvellä jututtamassa opettaja Lotta Kallion seiskoja ja ysejä. Siellä olikin todella aktiivista ja osaavaa porukkaa. Heistä muutamat myös erittäin taitavia kirjoittajia.
 
Vierailut eivät toki lopu tähän. Saa nähdä, minne tie vie seuraavaksi!

Pää räjähtää

Eilen tuntui, että pää räjähtää. Pulppusi läjäpäin ideoita. Saa nähdä, mitkä niistä päätyvät kansiin. Muistikirja ainakin täytyi.

Kyllästyin prinsessaan. Olen poistanut sen sanavarastostani. Toistaiseksi :) Hahmo pysyy, koska hän on oleellisen tärkeä.

Kirjan alku on mietityttänyt paljon. Sen pitäisi olla vetävämpi. Sen pitäisi koukuttaa. Kokeilen nyt juttua, jota mietin jo aikoja sitten. Menen siis aluksi hahmojen tulevaisuuteen. Sieltä lapsuuden kautta varsinaiseen tarinaan. Kyhäelmä on kesken, mutta hyvällä alulla.

Poistin luvun 33. Se ei sovi juoneen, joka nyt ottaa vallan. Ei ainakaan semmoisenaan.

Ferngotille olisi hauska keksiä suomenkielinen vastine. Siis aineelle, joka maistuu tervalta ja tehostaa ja nopeuttaa ajattelua.

Olisiko ideoita?

Tarina suurelle paperille

Aika ajoin on hyvä ottaa käyttöön suuri paperi.

Silloin teippailen yhteen muutamia aanelosia ja hahmottelen tarinan kerralla silmäiltäväksi, visuaaliseksi kokonaisuudeksi.

Siitä näkee paremmin suuret suuntalinjat ja voi paikallistaa tarinan heikkoudet, sillä mitä suuremmaksi tekstimassa kasvaa, sitä hankalampi kokonaisuutta on käsitellä pelkästään tekstinä.

Myös hahmot ja niiden motiivit on hyödyllistä kirjata ylös.

Kaiken pitää edistää tarinaa. Kaiken pitää liittyä siihen jollakin tavoin. Jokaisen hahmon ja esineen on oltava tarinan kannalta olennainen.

Tämän jälkeen on taas helpompi keskittyä itse tarinaan.

Kirjan vuosi

Tuleva vuosi on julistettu Kirjan vuodeksi. Kuulostaa hyvältä :) Sellaisena vuonna on kiva julkaista aivan uudentyyppinen nuortenkirja, joka on myös kirjoitettu tavallisesta poikkeavalla tavalla, yhteisöllisesti.

En voi kyllin kiittää kaikkia, jotka ovat olleet mukana tähän saakka ja antaneet vinkkejä kirjoittamiseeni. No, saattepahan nimenne mukaan kirjaan :) Ja vieläkin apua tarvitaan.

Jee! Edellisessä postauksessa heittämäni toive on kuultu (aina kannattaa siis toivoa). Kirjailijaliitto myönsi minulle apurahan, jonka kannustamana voin ottaa muutaman viikon vapaata ennen joulua. On juhlallista kun voi keskittyä taas toden teolla kirjoittamiseen. Kiva joululahja etukäteen.

Apuraha mahdollistaa myös keväällä pohjustetun vierailuni Herttoniemen yhteiskoulussa. Sitä odotan innolla :)

Muokkausta, muokkausta ja modernin replikoinnin haasteita

Olen editoinut Rob McCoolin tarinaa nyt lukuun seitsemän saakka. Vielä riittää työtä, ennen kuin koko teksti on käyty läpi. Sittenkään se ei ole valmis, sillä loppu puuttuu vielä ja koko tarina tulee muuttumaan aika tavalla tämän matkan varrella.

Erään teknisen asian takia olen saanut suoraan sanottuna harmaita hiuksia

Tarinassa viestitään erityisten taistelukypärien avulla. Sen laatuinen replikointi on hankala esittää perinteisesti. Olen veivannut ongelmaa moneen suuntaan. Tällä hetkellä kypärän etsimiin, siis kirjan henkilön näkökenttään, ilmestyvät viestit on kursivoitu ja varustettu tähdellä *. Se kuvaa äänetöntä ja nopeaa viestintää, joka näkyy usealle vastaanottajalle samanaikaisesti. Toinen hankaluus tässä on, että näiden repliikkien yhteydessä ei voi oikein käyttää ilmeitä eikä äänenpainoja kuvastavia tarkenteita. Jotakin pitäisi siihen vielä keksiä.

Pitää vain luottaa, että jossakin vaiheessa homma loksahtaa kohdalleen. Kyllä se siitä :)

Uusi alku

Kesä on ohi ja syyskuu koittanut. On taas aika käydä käsiksen kimppuun.

Huomasit varmaan, että päähenkilön nimi vaihtui. Gaspar Hornheadista tuli Rob McCool. Molempien nimien taustat ovat irlantilaisessa mytologiassa, mutta Rob McCool vei voiton. Se on ytimekkäämpi ja tuo mielestäni irlantilaisuuden hauskasti suomalaiseen, viileään ympäristöön.

Tarina alkaa nyt päähenkilön lapsuudesta. On mielestäni tarpeen taustoittaa varsinaisen tarinan tapahtumia.

Asteen verran enemmän tulee rosoisuutta ja karuutta. Olosuhteet muuttuvat yksinkertaisemmiksi ja selkeämmiksi.

No, maanantait ovat kirjoituspäiviäni. Toivottavasti aikaa kirjoittamiseen liikenee muulloinkin :)

Muutos aikatauluun

Tulevan lastenkirjan, Roskasakki ihan pihalla, viimeistely on ollut sen verran työlästä, että nuortenkirjan julkaisu siirtyy kevääseen 2015. Kumpaakaan en halua tehdä hätiköiden. Parempi antaa niille molemmille ansaitsemansa aika.

Tämän nuortenkirjaprojektin osalta aivot eivät ole olleet kuitenkaan narikassa. Ei lähimainkaan.

Sain arvokasta palautetta vieraillessani Minna Canthin koululla jututtamassa yhdeksäsluokkalaisia toukokuun lopussa (lue juttu Minarilaisten verkkolehti Huvituksesta). Myös kaikista blogipalautteista on ollut paljon apua.

Uusin ideoin tartun työhön heti elokuun puolivälissä.

Vapaus kirjoittaa

Kahden kuukauden kirjoitusvapaa on päättynyt, mutta kirjoittamisen vapaus ei katoa mihinkään. On ollut todella mahtavaa, kun on voinut keskittyä kirjoittamiseen päätoimisesti, saanut varata ajatukset pelkästään tarinalle.

Mutta ei auta. Työt kutsuvat. Onneksi niiden lomassa jää aikaa myös kirjoittamiselle.

Tarina etenee kohti vääjäämätöntä ratkaisuaan. Sitten alkaa tekstin editointi. Kuten olen aikaisemminkin maininnut, kirja ei ole valmis ennen kuin se on kansissa. Siihen saakka kaikki on mahdollista.

Kirjoittakaa siis kommentteja ja lähettäkää sähköpostia. Kiitoksissa on jo paljon nimiä, mutta mukaan mahtuu vielä.

Mielipiteesi on arvokas.

Kirjoitin vapaus-sanan järjestyksessä kolmanteen tätä kirjaa käsittelevään muistikirjaani sivulle 220 :)

P.S. Tässä linkki äskettäin julkaistuun arvioon edellisestä kirjastani, Heinäkuun päivä (huom! kirjoitettu aikuisille). Linkki >

Hang your darlings

Nyt meni sitten kerralla kolme.

Siis tarinan keskeisiä hahmoja. Tein hieman siistimistä. Aaron, Simon ja Pico katosivat niminä. Jotakin heistä silti jäi.

Saa nähdä, mitä mieltä olette ratkaisusta.

Kommentit ovat kannustaneet tähän, ja luulen, että se on tarinan etu.

Muitakin muutoksia on. Alun henkilökuvauksissa ja lentoristeilijäosuudessa. Muuallakin.

Kiitän suuresti kaikkia kommentoijia tähänastisesta. On ollut aivan upeaa saada palautetta käsikirjoituksesta. Se on kannustanut mahdottomasti ja myös ärsyttänyt sopivalla tavalla. Ilman kommentteja lopputulos olisi aivan erilainen, tiedän sen jo nyt.

Siis kiitos teille :)

Kasvot naamion takana

Olen pyöritellyt Vapun yli muutakin kuin peukaloita ja paperihuiskaa.

Tarinassa on nyt hieman eri ote.

Valotan Gasparin taustaa varhaisemmassa vaiheessa, kuin olin alun perin ajatellut. Se antaa päähenkilölle lisää syvyyttä. Ks. luku 1b Gaspar.

Vastavuoroisesti "prinsessasta" tulee arvoituksellisempi hahmo, koska venetsialainen orjanaamio peittää hänen piirteensä ja
sotkee muistin.

Myös Gasparin Hornhead-nimi vaipuu toistaiseksi piiloon. Sen paljastamiselle tulee sopiva hetki myöhemmin.

Olen selvittänyt muutamat kirjoittamista hidastaneet juonelliset solmut ja tarina pääsee taas etenemään.

Eikun töihin :)

Tarina käännekohdassa

Gaspar Hornheadin tarina alkaa olla käännekohdassa. Jotakin ratkaisevaa on tapahtumassa. Tämän viikon kirjoitussessio
on kriittinen kokonaisuuden kannalta.

Käännekohdan jälkeen on aika viedä juoni loppuun. Sitten alkaa mutkien oikominen ja aukkojen täydentäminen, karsintaa ja lisäilyä. Muutoin tarina jää liian vaikeasti ymmärrettäväksi, monimutkaiseksi ja sekavaksi. Se täytyy punoa yhtenäiseksi ja jänteväksi.

Näillä näkymin irkkutaustat vahvistuvat. Myytit ja legendat heräävät eloon. Symboliikka, sanasto ja nimet löytävät paikkansa. Tarinan syvemmät motiivit nousevat esiin.

Runsautta saa olla ja täyteläisyyttä ja yksityiskohtia, mutta kaiken on palveltava tarinaa. Kaiken on vietävä sitä eteenpäin. Ei saa jäädä turhia haarakkeita, jotka eivät johda mihinkään.

Teksti ei ole itsetarkoitus. Tarina on.

Esko Valtaoja -faktoja

Esko Valtaoja on pitkäpartainen ja kalju tähtitieteilijä. Fakta.
Esko Valtaoja kirjoitti bestsellerin, Kaiken käsikirja. Fakta.
Esko Valtaoja voitti Tieto-Finlandian. Fakta.
Esko Valtaoja diggaa scifiä. Fakta.
Esko Valtaoja kärsi kouluikäisenä esiintymiskammosta. Fakta.
Esko Valtaoja kutsuu itseään toisinajattelijaksi. Fakta.
Esko Valtaoja ryydittää luentonsa ja kirjansa huumorilla. Fakta.
Esko Valtaoja on tämän nuortenkirjahankkeen kummi. Fakta.
Luit listan viimeisen rivin. Fakta :)

Jätä kirjoittaminen kesken!

M. Waltari sen muistaakseni mainitsi.

Tänään noudatin ohjetta. Katkaisin kirjoittamisen kesken kaiken.

Luvussa 23 Filbur pitää seuraa Aleksandralle, järjestää hänelle pientä yllätystä. Siihen olisi ollut kiva lopettaa, mutta, haa, jatkoinkin tilanteesta, jossa palkkasoturi Francis Ravaille on juuri saapumassa Vartiovuorelle. Hän on pahis ja jäljittää Aleksandraa Novgorodin ruhtinaan laskuun. Pahoja asioita tapahtuu.


Huomenna jatkan siitä.

Miksi näin?

Siksi, että aivot jäisivät miettimään tulevaa, pohtimaan mitä tarinassa seuraavaksi tapahtuu.

Täytyy myöntää, että monesti lipsun periaatteesta, koska selkeä lopetus vain yksinkertaisesti tuntuu mukavammalta. Aivan niin kuin lukiessakin. On kiva lopettaa pisteeseen. Ja toisekseen, aivot jäävät raksuttamaan joka tapauksessa, joskus liiaksikin.

Mutta myönnän, että keskeneräisyyden luoma epämukavuus on hedelmällinen olotila. Silloin pyrkii kohti lopullista tavoitetta, kohti mukavuutta. Silloin toimii ja saa aikaiseksi.

Tyytyväisyys tappaa luovuuden.

Vanha klisee - jos luolaihmiset olisivat olleet tyytyväisiä oloihinsa, eläisimme yhä luolissa - pitää paikkansa.

Krim: tarina ja todellisuus

Viime aikoina on ollut erityisen jännittävää seurata tiedotusvälineitä.

Tämän tarinan idea on yhdistää barokin kauden historiaa ja korkeaa teknologiaa. Tehdä eräänlaista barokpunk-kirjallisuutta :)

Mustan meren alue 1600-luvulla

Tarinan maailmassa teollinen vallankumous on alkanut samaan aikaan suurten löytöretkien kanssa. 1600-1700-luvuille tultaessa teknologinen osaaminen on jo niin pitkällä, että se ylittää meidän osaamisemme, mutta yhteiskunnallinen kehitys on tapahtunut hitaammin. Maailma on jakautunut keisarikuntiin, ruhtinaskuntiin ja liittovaltioihin.

Savon Sanomat 14.4.2014

Tarinan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Fennoniaan ja Itä-Eurooppaan. Venäjän ruhtinailla on laajentumispyrkimyksiä etelään, Mustalle merelle. Tämä on toki vanha historiallinen suuntaus satojen vuosien takaa, mutta viime aikojen uutisoinnit ovat kieltämättä nostattaneet nahkan kananlihalle.

On ollut suorastaan kihelmöivää kirjoittaa venäläisten ruhtinaiden suunnitelmista vallata Krim ja lukea seuraavan päivän lehdestä taisteluista, joita käydään samoilla seuduilla, nähdä kuvia panssarivaunuista ja piikkilankaesteistä.

Toivottavasti tarina ja todellisuus eivät kulje käsi kädessä tämän pidemmälle.

Nimi kirjalle

On menossa Lukuviikon viimeinen arkipäivä. Blogissa on ollut aivan mahtavan vilkasta. Yli 1500 vierailua neljän päivän aikana. Kiitos käynneistä ja tulkaa toistekin, sillä lukeminen kannattaa!

Mutta nimestä.

Heti kirjoitusprojektin alusta alkaen olen pohtinut, mikä tulisi tarinalle nimeksi? Sehän on kirjassa hyvin, hyvin tärkeä asia, vaikka onkin vain pieni osa kokonaisuutta. Siitä tarina tunnistetaan. Sen kautta siitä puhutaan.

Nimi ei saisi olla liian vaikea eikä liian tylsä. Sen pitäisi olla mielenkiintoinen ja mieleenpainuva. Jo sinällään ajatuksia tai kysymyksiä herättävä, mutta ei liian helppo.

Tällä hetkellä vahvoilla on nimi, joka tulee keskushahmolta GASPAR HORNHEAD ja tarinan keskeisestä sisällöstä KRIMIN JALOKIVI.

Yleensä, kun jotakin sanoo ääneen, se alkaa toteuttaa itseään. Mutta on hyvä muistaa, että niin kauan kuin kirjoittaminen on kesken, on kaikki mahdollista.

Saa nähdä, kestääkö tämä ehdotus loppuun saakka.



Seuraa blogiani Bloglovinin avulla!

LUKUVIIKKO!

7.-13.4.2014

Nyt vietetään kansallista Lukuviikkoa. Teemana on Kohtaamispaikkana kirja. 

Tule kohtaamaan kirjailija ja toiset lukijat tässä 12+ ikäisille suunnatussa Livekirjailija-blogissa. Voit seurata päivittäin, kuinka nuortenkirjan käsikirjoitus syntyy. Homma onnistuu kätevästi kännykällä.

Kommentoijat saavat nimensä kirjan kiitoksiin! Kirja julkaistaan syksyllä 2014.

Näyttelijä Aku Hirviniemi suosittelee blogia!

Otteita kommenteista:

Venla   18. tammikuuta 2014 22.45
"Tekstissä on sopivasti kuvailua ja kieli jolla kirjoitat on mukaansa tempaava:)"

Iida:D   15. helmikuuta 2014 22.36
"Ihan loistava tarina, tykkään! Oon tässä tän päivän aikana toiveikkaana useammankin kerran päivittänyt selainta että voi jos olisi tullut kappale tai muutama lisää tekstiä : )"

ShaQ   11. maaliskuuta 2014 19.39

"Tarina etenee joka luvulla, eikä pysähdy ja käy tylsäksi."

Euforia_euforia   13. maaliskuuta 2014 20.17

"Kaikinpuolin oli kiva lukuelämys, kiitos siitä :)"

Phansa Yoocharoen    21. maaliskuuta 2014 12.52
"Aivan mahtava! Hienosti kirjoitettu! :)"

Jäärä ä   3. huhtikuuta 2014 20.24

"Oma lempihahmoni tässä vaiheessa tarinaa on ehdottomasti Filbur."

suskiboss    4. huhtikuuta 2014 0.00

"Tarinaa jaksoi lukea loppuun asti, sillä kokoajan tuli lisää uusia yllätyksiä. Loppuun asti hyvä."

Kumisorsa    4. huhtikuuta 2014 9.41

"Olen nauttinut kirjasi lukemisesta ja aion jatkaa kirjan lukemista."

Aku Hirviniemi suosittelee!

Kuten tuossa aiemmin vihjasin, kävin tapaamassa Aku Hirviniemeä. Esittelin hänelle tätä hienosti alkanutta nuortenkirjahankettamme. Kerroin, että kirjoitan kirjaa nettiin ja nuoret auttavat minua kommentoimalla: antamalla vinkkejä, kritiikkiä, kannustusta, sopivaa ärsykettä pistää yhä paremmaksi.

Hän innostui tulemaan mukaan hankkeen kummiksi ja suosittelemaan hanketta muillekin.

Käyntejä blogiin kertyy parhaina päivinä 200-250. Kommentteja on kymmeniä ja monet ovat jo ilmoittaneet nimensä kirjan kiitoksiin.

Kiitos teille kaikille!

Ja taas tarinan pariin :)

Julmaa pilaa aprillipäivänä

Kuusi vuotta sitten (2008) aprillipäivänä sain ensimmäisen kirjeeni suurelta kustantamolta. Se oli vastaus lähettämääni paperipinkkaan, kustannuspyyntöön. Olin kirjoittanut käsikirjoitusta vuodesta 2002 alkaen. Satoja sivuja, tuhansia työtunteja, ilon ja epätoivon ristiaallokoissa (lipsahtipa runolliseksi).

Päätös oli kielteinen.

Mutta kyllä ihminen on kummallinen. Ajattelin: "Mitä jos kirje on pilaa, jospa huomenna tulee hyväksyvä päätös."

Ei tullut.

Tilannetta on helppo tarkastella nyt, kun on julkaissut useampia teoksia, mutta jokainen kielteinen päätös löi aina yhtä lujaa, tuntui pirulliselta, julmalta pilalta.

Vieläkin minulla piileksii pöytälaatikossa nelisataaliuskainen käsikirjoitus, Dandaria. Taidankin ottaa sen esiin ja pistää kansiin, julkaisemattoman esikoisromaanin.

Siitäpä saisivat aprilliä!

Siivouspäivä

Lastenkirjan käsikirjoituksen ensiversio on valmis, Roskasakki ihan pihalla. Seuraavaksi se menee dramaturgille, joka muuntaa sen näytelmäksi teatterille. Jos kaikki menee hyvin, on syksyn ensi-iltaan mennessä tullut painosta myös kuvitettu kirja.

Kuinkahan juhlistaisin tätä?

Ai niin, on torstai. Tietysti siivoamalla. Tai ehkä tällä kertaa välttelen siivousta. Se kävisi paremmin kirjan teemaan. Tarinan sankareina ovat nimittäin pienet roskat. En tietenkään tahdo niille mitään pahaa.

Taidan sen sijaan mennä tapaamaan Akua.

Kirjailija lujilla

mutta sehän on tarkoituskin.

Olen tehnyt muutamia päiviä lujasti töitä tarinan taustoituksen eteen. Varsinaista tekstiä ei ole syntynyt juurikaan. Tähän taustatyöhön ovat innostaneet monet kommentit. Ne vaikuttavat kirjailijaan merkillisellä tavalla. Kriittisetkään havainnot eivät lannista, ne havahduttavat ajattelemaan ja innostavat keksimään lisää.

En halua paljastaa kaikkea heti, mutta tarinan maailman historia kirkastuu. Hahmojen kohtalot ja motiivit selkiytyvät. Mitä? Missä? Miksi?

Tarina luo itseään, ja kirjailijan on kuunneltava sitä.

Omalle tekstilleen tulee helposti immuuniksi. Silloin auttaa tauko ja pieni irtautuminen tarinasta. Suuri apu on myös kommenteilla. Ne kertovat, kuinka lukija kokee tarinan. Ja lukijoita vartenhan se on.

Sivujen mittari näyttää jo liki 2500 käyntiä. Kiitos teille kaikille! Ja kiitos erityisesti kommenteista :) Nimiä kirjan kiitoksiin on karttunut jo mukavasti.

Matka jatkukoon!

Kirjailijan toimet Minna Canthin päivänä

06.45 herätys
07.00 suihku, aamupala ja päivän lehti, perhe kouluun ja töihin
08.00 lastenkirjan kirjoittamista (kässärin rungon kuolonviivaan kolme päivää)
11.00 lounas ja toisen kirjailijan käsikirjoituksen editoimista kustannustoimittajan roolissa
12.00 soitto nettiyhtiölle, koska sähköposti jumissa, ongelma ratkeaa
12.10 kirjailijaliiton jäsenmaksun maksaminen
12.15 nuortenkirjan kirjoittamista
12.45 blogitekstin kirjoittamista
13.00 nuortenkirjan kirjoittamista
14.00 kahvit
14.30 kauppa
16.30 ruokailu perheen kanssa
18.00 paikallisen kirjallisuusyhdistyksen Minna-ilta ja sen avauspuhe
20.00 kotiin Kanttilan kautta, josta kuva

Karsean hauska tilanne

Kävin perjantaina Ahmon koululla. Siis juttelemassa ysiluokkalaisten kanssa kirjan kirjoittamisesta. Tuli paljon hyviä ideoita ja fiksuja kysymyksiä. Mukava porukka :)

Sitten mentiin tietsikkaluokkaan ja eteen tuli yksi kirjailijanurani oudoimmista tilanteista. Parisenkymmentä lukijaa keskeneräisen tekstini kimpussa. Ja minä siinä vieressä ihmettelemässä.

Karseaa ja kuitenkin hauskaa samaan aikaan.

Oltiin asian äärellä.

Mutta kyllä tähän tottuu. Siihen, että puolivalmis on arvosteltavana. Ja nyt saankin kirjoittaa joka päivä. Kahden kuukauden kirjoitusvapaa alkoi tänään. Jes!

Muista laittaa kommenttisi nimimerkki sähköpostiini oikean nimesi kera, niin saat nimesi kirjan kiitoksiin! Ohje on jokaisen luvun alussa.

Hauskoja lukuhetkiä!

Voihan karhun perse!

Viime aikoina olen pohtinut karhun persettä. Siis sitä, mikä on sopivaa kieltä nuortenkirjassa. Kirjoitin tarinaan "ursan takamus". Tuli kommentti, että karhun perse kävisi paremmin :)

Päähenkilöt taistevat ja ryöstelevät nuoresta iästään huolimatta. Voiko sellaista elämää kuvata uskottavasti siloitetulla kielellä? Voiko sellaiseen elämään tottuneen puhe olla uskottavaa ilman kirosanoja?

Olisi mielenkiintoista selvittää kiroilun määrää nuortenkirjoissa. Onko kiroilu tabu, kielletty aihe?

Luin joku vuosi sitten erään lapsisotilaan tarinan. Siinä kiroiltiin länsiafrikkalaisella kielellä. Se oli helppo sulattaa.

Ihminen on mielenkiintoinen otus. Kun asian sanoo kiertoilmauksella, se on paljon hyväksytympää. Jos sanoo vattu lyötyään peukaloon, ei siitä kukaan pahastu, Jos sanoo hattu, ei sitä enää ymmärretä. Perhonen kuulostaa vitsikkäältä. Viime sodissa kaaduttiin, ja viholliset kokivat tappioita. Amerikassa tarpeet tehdään lepohuoneessa. Eivätkä tappaminen ja paska ole edes pahimmasta päästä.

Himputti sentään, passaahan tuota kokeilla!

Lupa kirjoittaa

Kirjoittaminen on aikaa vievää puuhaa. On se vaikka tekisi kerralla valmista, kuten tähtitieteilijä Esko Valtaoja. Satojen sivujen täyttäminen vaan vie aikansa.

Ja kun elämässä tuppaa olemaan muutakin.

Siksi hypin riemusta muutama viikko sitten, kun selvisi että hankkeelleni on myönnetty apuraha. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että Valtion taiteen edistämiskeskus kustantaa minulle kaksi kuukautta kirjoittamisaikaa.

Rupeama alkaa ensi viikolla.

Tilanne on juhlallinen. Ja elämässäni ainutlaatuinen. Tähän saakka olen itse maksanut ajastani. Vuodesta 2007 olen elänyt epänormaalisti: vuorotteluvapaata, virkavapaata, pätkätöitä. Ja kaikki sen takia, että voisin kirjoittaa.

Hulluako? Ehkä?

Mutta jokin siinä vetää vastustamattomasti puoleensa. Siis kirjoittamisessa. Ja nyt kun sitä kipeimmin kaipaan, saan tilaisuuden keskittyä juuri siihen, mitä niin palavasti haluan tehdä. Uppoutua mielikuvitusmaailmaan. Täyttää tuota lukujen listaa blogin oikeassa reunassa. Päästä seuraamaan millaiseksi tarinan hahmojen elämä muotoutuu.

Tärisen innosta, kuin pikkulapsi. Oikein hytkäyttää. Vanha käähkä ja niin täpinöissään :)

Kirjoittamisen tärkein juju

Kirjan kirjoittamisen kaikkein tärkein juju on - yllätys, yllätys - kirjoittaminen. 

Loistavat ideat, mahtavat suunnitelmat, jännittävät juonikehitelmät, uudet maailmat, valmiit kustannussopimukset - kaikki se on turhaa, jos ei asetu kirjoittamaan.

Siis homma vaatii raakaa työtä! 

Sitä kirjoittaminen on. Pohjimmiltaan.  

Se voi toki olla todella hauskaa ja mukaansatempaavaa - taivaallisia inspiraatioita kukkaisniityillä, muusa kainalossa, viinilasi huulilla, valtameren kohina korvissa, palmut, hiekkaranta, aah - siis kun kynä luistaa, mutta se voi olla myös kiduttavaa, pelottavaa ja uuvuttavaa, täyttä tuskaa, kun sanat eivät löydä paikoilleen, kun tarina ei rakennu, kun homma ei vaan toimi.

Mutta kaiken edellytys on kirjoittaminen. Epätoivon hetkistä huolimatta, huuman hetkiin tarttuen. Tarinan pitää päästä tekstiksi, sanoiksi sanojen lomaan. Sydänveren pitää löytää tiensä biteiksi koneelle tai musteeksi paperiin.

Siis ohje numero yksi: kirjoita, kirjoita ja kirjoita!

Äläkä hätäile. Ole kärsivällinen. Kaiken ei tarvitse olla heti valmista. Tekstin syntyessä ja karttuessa suunnitelmat voivat muuttua, alkuperäiset ideat joutua romukoppaan, juonet mutkistua, mutta ei se mitään. Se kaikki on täysin luonnollista, ja teksti aina muokattavissa. 

Sillä teksti on kuin savea valajan dreijassa. Pääasia, että sitä on riittävästi. Muotoile rauhassa möykky oikeaan muotoon, viimeistele se pienimpiä yksityiskohtiaan myöten, ole kärsivällinen ja, a vot, ennen pitkää homma on siinä. 

Jos rakennelma alkaa huojua, jos koko höskä luhistuu ja kenties lentää dreijalta lattiaan, niin ei hätää. Tumps! Möhkäle takaisin alustalle ja dreija pyörimään. Uusi yritys. Sillä kaikki on mahdollista niin kauan kuin kippoa ei ole kuivatettu ja poltettu.

Mutta kun olet tyytyväinen kippoosi, kun olet saanut siitä kehuvia lausuntoja, niin lähetäpä se kippotehtailijalle katsottavaksi. Ehkä siinä on heidän uusi menestystuotteensa. Ja saat bongata sen myöhemmin kaikkien kippokauppojen hyllyiltä.

:)

Tarrapallona luokses pompin vain

Kirjailijaystäväni Marja-Leena Tiainen mainitsi viimesyksyisessä Kirjakantin yhteishaastattelussa, että kirjoitusvaiheessa kirjailija muuttuu "tarrapalloksi", tulee erityisen herkäksi ympäristölleen, nappaa sanoja ja ajatuksia kaikkialta, minne sattuukin pomppimaan.

Minulla on noiden tilanteiden varalta aina "tarrakirja" mukanani. Vuosien saatossa niitä on kertynyt kymmeniä, useiden tuhansien sivujen edestä.

Sanomalehdet ovat oivallinen lähde tarrapalloon takertuvalle sälälle: hauskoja sanoja, ajankohtaisuuksia, visioita, mielipiteitä. Sakset käyvät ahkeraan. Tarrakirjan sivujen välit pullistelevat. Kommentit sinertävät marginaaleissa.

Elokuvissa, teatterissa tai konserteissa vieressäistujani luulevat minua usein kriitikoksi. No, ymmärtäähän sen. Mutta on se vaan ihmeellistä, kuinka nuo elämykselliset hetket saava luovuuden herahtamaan. Olen opetellut kirjoittamaan pimeässä (josta enemmän toisella kertaa) ja siitä on hyötyä, koska usein valaistus on huono. Saanpahan ideat saman tien paperille.

Roskasakki-lastenkirjojeni ensimmäiset hahmot ilmestyivät minulle La Boheme -oopperassa. Boheemielämän kiteyttivät Roska ja Superlon. Hylätty lankamytty ja hikinen patjanpalanen. Vuosi oli 2002. Meni kymmenen vuotta ennen kuin kaverukset pääsivät kirjan sivuille. Ja viime vuonna lasten - ja nuortenkirjojen bestseller-listan kymmenen parhaan joukkoon!

No, suurin osa oivalluksista jää unohduksiin. Eivät ne päädy mihinkään. Tai sittenkin. Mistä sitä tietää? Ehkä ne jäävät alitajuntaan vaikuttamaan. Olen nimittäin sitä mieltä, että käsin kirjoitetusta tekstistä syntyy aina muistijälki. Se vain odottelee putkahtaakseen sopivassa tilanteessa mukaan kulloinkin kesken olevaan tarinaan. Ei sen alkuperää enää muista tai tiedosta, mutta siinä se on, juuri oikeassa paikassa.

Toinen lukunsa ovat erittäin voimakkaat elämykselliset pakonomaisesti syntyneet lauseet tai kappaleet, jotka putkahtavat päähän aivan odottamatta. Vaikkapa laskettelurinteen hississä. Siinä sitten koetat tallentaa ajatusta päähäsi siksi aikaa, kunnes pääset muistikirjan ääreen. Ja senkin jälkeen koko ajan kihelmöi, kunnes pääsee lisäämään tekstin käsikirjoitukseen.

Mutta kuinka monesti nuo ihanat ajatusten kukkaset joutuvatkaan kirjaa viimeisteltäessä raakalaismaisen editointiruohonleikkurin yliajamiksi, silpuksi tarinoiden kompostiin.

Ideavarkaissa

Mistä kirjailija saa ideansa? Mistä tarinat tulevat? Kenen kertomuksia voi sanoa aidoiksi, alkuperäisiksi tai ehdottoman omaperäisiksi?

Minä julistaudun heti varkaaksi. Olen ehkä kekseliäs ja joskus oivaltava kirjoittaja, mutta ennen kaikkea olen ovela varas. Kuljeskelen siellä täällä tarinoiden maailmassa. Hiippailen yön pimeinä tunteina vartioimattomilla pihoilla ja pujahdan sisään taloihin. Pyyhin pölyjä aarteiden päältä, ihailen niitä ja, jos ne miellyttävät minua, otan ne säkkiini.

Aarreluolassani asettelen esineet siistiin järjestykseen tai suloiseen sekasortoon, milloin mitenkin. Jotkut aarteista unohdan tyystin, toiset saavat kunniapaikan takanreunukselta.

Sattumalla on suuri osuus onnistumisessa. Vain harvoin, kun avaa oven, tietää iskeneensä aarreaittaan. Varkaankin pitää olla sinnikäs ja työteliäs. Jaksaa yöstä toiseen. Toki järkeäänkin voi käyttää. Mihin tahansa tönöön ei kannata päätänsä pistää. Arvokkaan näköisissä tai tunnetuissa paikoissa on yleensä kiiltävimmät jalokivet ja harvinaisimmat taide-esineet. Mutta niissä on yksi ongelma. Voi jäädä helposti kiinni. Eikä niiden kuuluisia harvinaisuuksia voi noin vain ripustaa seinälleen kaikkien näkyville. Viisainta on kätkeä aarteet luolaan ja käyttää niitä innoittajina, ottaa niistä mallia. Kenties jäljentää ne ensin, oppia niistä jotakin.

Eikä aina kannata olla niin turhan varovainenkaan. Joskus pitää olla hieman julkea.

Englantilaiselta lastenkirjailijalta, Eva Ibbotsonilta, kysyttiin aikoinaan eikö häntä harmittanut, kun J.K. Rowling otti hänen kirjoistaan ideoita kuuluisaan Harry Potteriin. Eva vastasi naureskellen: "Niinhän me kaikki teemme."

Niinpä niin. Myös Stephen King julistaa, että kirjallisuus on kirjailijan paras työkalupakki.

Jossakin vaiheessa aion paljastaa, mitä minun pakistani löytyy tämän tarinan varalle.

Vaarallisia paljastuksia

Keskeneräisen tekstin luettaminen jollakin toisella ihmisellä voi olla kohtalokasta.

Viikonloppuna ajauduin istumaan erään kohtalotoverin viereen. Tämä kohtalotoveruus kävi ilmi myöhemmin. Kävi myös ilmi, että hän on lukenut kirjojani. Syvennyimme mielenkiintoiseen keskusteluun kirjoittamisesta ja lukemisesta: kirjoitetun tekstin ja lukijan kohtaamisesta, siitä kuinka jonkun ajatuksissa syntynyt tarina alkaa elää omaa elämäänsä toisen ajatuksissa.

Näinhän se kuvio tapahtuu perinteisesti:

Kirjailija työstää tekstiä jopa vuosia. Hän hioo tarinaa ja ilmaisua, sanoja, kieltä, kerrontaa, dialogia kenties useita kertoja alusta loppuun, kunnes tulee aika jättää teksti oman onnensa nojaan. Onnellinen ja surullinen hetki. Kaikki on siinä. Sitten lukija nappaa kirjan hyllystä, syventyy siihen, uhraa aikaansa omaksuakseen tarinan. Ja hän joko pitää lukemastaan tai sitten ei, tai ei oikein tiedä, on hämillään. Joka tapauksessa kirja on tarjonnut jonkinlaisen elämyksen, jota voi pohtia, jonka voi jakaa, josta voi keskustella.

Kirjoihin ja kansiin painettu tarina on siis periaatteessa muuttumaton. Se on kirjailijalle ja lukijalle turvallisessa muodossa. Siihen investoitu aika saa tietyn arvon.

Nyt se vaarallinen osuus.

Kohtaamani ihminen kertoi, kuinka hän oli nuorena halunnut kirjoittaa kirjan. Hän oli koonnut sanoiksi syviä tuntojaan, ajatuksiaan, ihanteitaan, haaveitaan. Sitten hän oli näyttänyt keskeneräisen tekstin eräälle tytölle.

Auts!

Tyttö oli nauranut kirjailijanraakileelle päin naamaa. Se pommi teki järkyttävää tuhoa. Siitä tuli kirjailijanuran päätepiste.

Tuo tositarina sai minut miettimään. Olenko tiedostanut riskit ryhtyessäni tähän avoimen kirjoittamisen projektiin? Osaanko olla aito ja uskollinen tekstilleni, kun tiedän, että sitä luetaan keskeneräisenä? Vai ennakoinko turhaan lukijoiden reaktioita? Uskallanko enää kokeilla, koetella rajoja, ottaa riskejä? Uskallanko pistää itseni likoon? Uskallanko kirjoittaa tarpeeksi rosoista, aitoa, sydämestä lähtevää kieltä?

Ei hemmetti sentään. Miten tässä oikein käy?

Kuolonviiva

Deadlinen - kuolonviivan luoma ajan rajallisuuden pakokauhu raastaa välillä hermoja, mutta on erittäin hyödyllinen kannustin. On pakko päästä maaliin, koska niin on tullut luvattua ja lupauksessa on pysyttävä.

Minulla on noin parikymmentä viikkoa aikaa kirjoittaa romaani. Olen pyhittänyt kirjoittamiseen kaksi päivää viikossa. Jos romaanin mitta on vaikkapa 200 sivua, täytyy jokaisella kerralla syntyä keskimäärin viisi sivua julkaisukelpoista tekstiä. Tahti on tiivis, mutta mahdollinen.

Olen valmistellut aihetta jo pitkään, mutta siitä huolimatta tarina ei muutu olevaksi ilman kirjoittamisen raakaa työtä.

Myös ensimmäinen maraton antiikin Kreikassa oli juostava loppuun saakka. Vasta viimeisten askelten jälkeen, kun Ateenan portit oli saavutettu ja viesti viety perille, oli tehtävä täytetty, kuolonviiva ylitetty. Samalla tavoin koko pitkä kirjoittamisen ja tekstin kehittelyn prosessi huipentuu kirjaksi vasta  aivan viimeisillä metreillä. Muinaisen Marathonin taistelun viestinviejä ei selvinnyt urakastaan hengissä. Hän kuoli viestin kerrottuaan. Mutta ehkä juuri se teki tuosta tarinasta kuolemattoman.

Kirjailijaa innostaa pitkälle matkalle ajatus kuolonviivan ylittämisestä, perillepääsystä ja viestin jakamisesta. Siitä, että tarinalla on merkitystä kuulijoille, että he haluavat kuulla sen.

Sitä kohti ollaan nytkin matkalla, kuolonviivaa, mutta tällä kertaa ei juoksija ole yksin. Venla ja Mirjam ovat ensimmäiset lukijat, jotka ovat jakaneet ajatuksia kanssani. Kiitos heille siitä. Se auttaa jatkamaan.

Matkan varrella kuullut kommentit ovat aina tärkeitä olivatpa ne sitten kriittisiä tai kannustavia. Kritiikki lisää uhmaa, kannustus tuo varmuutta. On aivan mahtavaa saada mukaan lukijoita jo tarinan tässä vaiheessa. Koko ajan tuntuu entistä todennäköisemmältä, että kuolonviiva saavutetaan ja voimme yhdessä lausua ensimmäisen maratoonarin, Feidippideen, kuuluisat sanat: "Me voitimme!"

Toivottavasti ei yhtä kohtalokkain seurauksin :)

Löytöretki vieraille maille

Eilen putkahti jossakin vaiheessa päähäni ajatus, että minulle kirjan kirjoittaminen on kuin löytöretki vieraille maille.

Luvassa on ensin pitkä merimatka vain tähdet, kuu ja aurinko apuna. Jossakin vaiheessa tulee maata näkyviin, joka sekin on aluksi vain kaurua aavikkoa tai tiheää viidakkoa. Olosuhteet ovat yleensä joko liian niukat tai liian rönsyilevät. Mutta on vain jaksettava kulkea läpi loputtomien erämaiden hikoillen ja kärsien, sitkeästi taivaltaen. Päiväkausia, viikkokausia, vuosikausia. On keksittävä nimiä järville, joille, vuorille, uusille olennoille. Astuttava välillä harhaan, palattava takaisin, kunnes jonakin päivänä huomaa löytäneensä perille. Tajuaa, että on siellä, minne on alusta saakka pyrkinyt, jossakin vuoren huipulla lippu kädessä huutamassa löytämisen riemua maailmalle.

Mutta näin on syntynyt vasta aavistus tuosta uudesta maailmasta. On vielä kuljettava samat reitit monta kertaa edestakaisin. Aina löytyy jotakin uutta. Ja vasta vähitellen saa maisema lopullisen muotonsa, joka askeleelta se tulee kirkkaammaksi ja selkeämmäksi, karut kohdat rikastuvat ja turhat rönsyt leikkautuvat pois. Polut hioutuvat, eläimet, ihmiset ja kaikki pienimmätkin yksityiskohdat tulevat tutuiksi.

Erikoisen hienoja hetkiä tuolla löytöretkellä ovat ne, kun jostakin odottamattomasta paikasta tavoittaa jotakin kaunista: hienon näkymän tai yksittäisen helmen. Se on harvinaista, mutta kruunaa kaiken vaivannäön.

On ihmeellistä huomata, miten uusi maailma alkaa vähitellen ikään kuin tulla itsekseen, tulla täydeksi.

Ja sitten koittaa se päivä, kun maa saa jäädä muiden hoteisiin. Silloin on aika astua taas laivaan ja suunnata kohti uusia seikkailuja.

Savon Sanomat: Tatu Kokko työstää nuorisoromaania nuorten avulla

"Kuopiolaiskirjailija Tatu Kokko on kirjallisuuden hullu tiedemies. Hän tykkää kokeilla kirjoittamisessaan erilaisia keinoja ja tyylisuuntia, eikä ole lokeroitunut ainoastaan yhden genren maailmaan."

Lue lisää Savon Sanomien verkkosivuilta:

http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kulttuuri/tatu-kokko-tyostaa-nuorisoromaania-nuorten-avulla/1746385

Alaston kirjailija

On suoraan sanottuna kammottavaa antaa keskeneräisen, vastasyntyneen tarinan ensimmäiset sivut julkisesti luettaviksi.

Sitä voisi verrata alastomuuteen. Kuvittele, että löydät itsesi näyttämöltä, parrasvaloista, valmistautumattomana ja vieläpä ilman vaatteita. Ei kadehdittavaa. Eipä.

No, ihan pienellä tutulla porukalla asia ei olisi mikään ongelma. Käydäänhän sitä saunomassakin nakuna. Ei tarvitse ujostella.

Ja voi olla hyvinkin tarpeellista, että joku ulkopuolinen pääsee tutustumaan tarinaan ennen kuin se on lukittu kansiin. Oli henkilö sitten ystävä, asiantuntija, kustannustoimittaja tai puoliso. Kirjailija saa luultavasti hyvin arvokkaita vinkkejä ja näkökulmia tekstiinsä. Mutta siinä vaiheessa tarina on yleensä jo melko hyvällä tolalla. Sillä on selkeä muoto ja ulkonäkö. Sillä on... ne vaatteet. Se ei ole enää mikään paljas, sulaton, kylmässään värisevä linnunpoikanen.

Ja juuri siitä tässä on nyt kyse. Pelottavasta alastomuudesta. Kynitystä Kokosta. Eikä tämä ole mikään tavallinen perhesauna.

Huh!

Tässähän voisi tulla helposti toisiin ajatuksiin.

Sokka irti!

Ensimmäiset sivut kirjoitettu.

Tyhjän paperin painajainen selätetty.

Sitä tunnetta, kun tarina alkaa löytää muotonsa. Loputon kehittely ja pyörittely, tuhansien mahdollisuuksien edessä kiemurtelu saa loppunsa. Tarina ottaa kirjoittajastaan niskalenkin ja pakottautuu esiin juuri sellaisena kuin itse haluaa.

Ja kuten niin monesti ennenkin, syntyy jotakin aivan muuta kuin olet uskaltanut kuvitellakaan. Syntyy jotakin aivan uutta. Evoluutio on lyhyt ja raju. Kirjainten emäsparit etsiytyvät yllättäviin yhdistelmiin, hakeutuvat sopiviin koloihin tuon tulevan kirjan dna:ssa.

Ei voi muuta kuin ihmetellä. Katsella sivusta.

Uusi maailma on saanut alkunsa. Kylmä ja karu. Vaarallinen. Sotaisa. Mutta ihmisten sisältä löytyy lämpöä ja tulisuutta. Se sitoo mielet yhteen. Vahvoin verivaloin.

Nyt on taipaleella sellainen joukko, jota ei suru paina. Ei vaikka mitä tulisi eteen.

Ensimmäinen kerta

Tämä on ensimmäinen blogitekstini... koskaan!

Kääk!

Jännittää, suorastaan vapisuttaa ja samaan aikaan kutkuttaa mukavalla tavalla.

Perjantaina 13.12.2013 oli myös hieman vastaava tilanne. Kävin tapaamassa ensimmäistä kertaa Minna Canthin yläkoulussa yhdeksäsluokkalaisia nuoria, joiden kanssa aloitin kirjoittamisyhteistyön. Täytyy sanoa, että vierailu oli tosi virkistävä. Kohtaamistani nuorista huokui valtava määrä energiaa. Tuli mieleen, että he olivat kuin käveleviä, humisevia ydinreaktoreita. Kipinät vain paukkuivat. Sain paljon hyviä ideoita. Innostunut vastaanotto innostaa jatkamaan kohti uutta tarinaa.

Tarkoitukseni on siis kirjoittaa kirja nuorten kanssa. Saada heidät innostumaan kirjallisuudesta, lukemisesta, kirjoittamisesta. Salainen haaveeni on rustata opus, joka koukuttaa niin pojat kuin tytötkin. Taisteluja, outouksia, hyviä tyyppejä, vauhtia, järkyttävän siistejä maisemia, ropaus romantiikkaa ja kaikkea sitä, mikä rassaa nuorten ajatuksia kun kuoriudutaan toukasta perhoseksi.

Tarinan ympäristönä on vaihtoehtohistoria. Maailma muistuttaa osin omaamme, mutta sisältää roppakaupalla yllätyksiä. Eipähän tule aika pitkäksi.

Niin, tässä yhteiskunnassa, länsimaisessa hyvinvointivaltiossa me elämme teknologian keskellä. Kännykät piippailevat taskussa, napit soivat korvissa, kuvat ja elokuvat virtaavat kannettaviin päätteisiin tai jopa silmälaseihin. Navigointilaite ehdottaa nähtävyyksiä ja reittejä ja kertoo tietoja lähellä olevista kohteista. Internetin syövereihin on rakentunut kokonaisia valtakuntia ja kaupunkeja ja maatiloja, joiden parissa ihmiset viihtyvät suuren osan päivästään. Kommunikointi on reaaliaikaista mihin tahansa. Eikö tässä ole jo tarpeeksi?

Mutta, mutta... otetaanpa vielä aimo harppaus eteenpäin. Siirretään ajatuksia ja siirrytään niiden mukana kokonaan toisaalle. Siepataan tai kasvatetaan kehoja ajatusten ohjattaviksi. Rakennetaan tietojärjestelmiä, joiden laskentateho hakkaa nykyiset mennen tullen, ja laajennetaan niillä tajuntaamme. Miltä tuntuisi käsittää aika, äärettömyys ja koko maailmankaikkeuden rakenne? Niinpä. Ja katsomatta Googlesta.

No, mielenkiintoista tarinaa on luvassa. Parin vuoden mittainen suunnittelu alkaa soljua tekstiksi, tapahtumiksi, kohtaloiksi.

Tervetuloa mukaan. Pian soppa kiehuu. Tulet on jo tehty!