Rob McCool jatkuu, luvut 27.-34. (16.7.2017)

Kirjoita sivun loppuun kommenttisi. Jos et kommentoi omalla nimelläsi, lähetä nimesi sähköpostilla osoitteeseen tatukokkolive (ät) gmail.com. Lisään sen tulevan kirjan loppukiitoksiin :)

Uusille lukijoille tiedoksi, että tämä ei ole valmiiksi kirjoitettu jatkokertomus, vaan romaanin käsikirjoitus, joka muuntuu ja muotoutuu ajan myötä hyvinkin erilaiseksi, kuin miltä se aluksi näyttää.

27. LUKU -- YLLÄTYSHYÖKKÄYS

Aurinko paistoi aron yllä täydeltä terältä. Kapteeni Ravaille nautti lämmöstä. Hän inhosi kylmyyttä, vihasi lunta, jäätä, pakkasta ja talven purevaa viimaa. Legioonalaiset olivat levittäytyneet laajalle alueelle eri puolille alavaa maastoa. Kasakat olivat luopuneet lentopurren takaa-ajosta aikaisemmin päivällä. Kapteeni oli miltei törmännyt karvahattupäiseen joukkoon, mutta sai väistettyä heidät viime hetkellä. Kapteeni ei pitänyt kasakoita kovin kummoisina vastustajina, mutta ei halunnut riskeerata mitään eikä varsinkaan kiinnittää turhaa huomiota.
Hän tutki maisemia etsinsankansa avulla. Laajoja aukeita täplittivät siellä täällä pensaat ja matalat metsiköt. Hän toivoi löytävänsä jonkinlaisen merkin aluksesta. He olivat seuranneet vähäistä häivejälkeä, mutta se oli kadonnut heidän väistäessään kasakoita.
Kersantin viesti ilmestyi etsinsangan näkymään. * Kapteeni Ravaille, katsokaahan tutkakuvaa.
Kapteeni suurensi näkymän reunassa olevaa tutkakuvan. Pienen joen varrella, aivan tutkan kantaman reunalla näkyi kimalteleva piste muuten värittömässä maisemassa.
* Se on lentopursi ja vieläpä pysähdyksissä, kersantti jatkoi. *Pääsemme sinne parissa tunnissa.
* Hyvä. Yksi mies kärkeen muiden edelle, kapteeni Ravaille komensi. * Täysi vauhti päälle. Ladatkaa Cobra valmiiksi. Ennätämme paikalle juuri ennen auringonlaskua.

* * *

Rob McCool käänteli hanhenrintaa kuumalla hiilloksella. Kimpale tirisi tikun nokassa. Heidän polttamistaan kuivista risuista nousi ohut savuhaikura, joka hajosi tuuleen. Paistuvan lihan tuoksu sai syljen herahtamaan kielelle.
-- Olet heitellyt kiviä ennenkin, Taras sanoi. -- Se oli hieno osuma.
-- Kiitos, sanoi Rob. -- Maali oli turhan helppo. Ei haastetta. Kävi sääliksi hanhiparkoja. Olivat kai pesäntekopuuhissa.
-- Sitä on turha miettiä, kun on henki kyseessä. Ihme, että ollaan yleensä elossa. Borssistakin on aikaa, ja se oli sentään ainut kunnon ruoka todella, todella pitkään aikaan.
Rob jäähdytti lihanpalaa puhaltamalla siihen ja näykkäsi pinnasta ohuen suikaleen. Se maistui aivan käsittämättömän hyvälle. Koko tilanne näytti kaiken kaikkiaan hyvälle. Kaarnen koru oli hänen taskussaan. Kemal oli luopunut siitä hermoja riipivän takaa-ajon jälkeen. Marakatti oli pitänyt jahtaamista leikkinä ja oli vain innostunut siitä, että he ärsyyntyivät ja ärhentelivät sille.
-- Mitä teemme seuraavaksi? Taras kysyi.
Rob tähyili ympärilleen. Aurinko oli laskemassa. Pian tulisi kylmä ja pimeä. -- Syödään vatsat täyteen ja lähdetään takaisin Kirottuun metsään, hän sanoi.
He istuivat hiljaa, käristivät vaaleaa lihaa antaumuksella ja söivät sitä nautiskellen. Kemal järsi omaa palaansa aluksen päällä. Naamiointikangas sai aikaan vaikutelman, että marakatti leijui ilmassa kuin itämaiden fakiiri. Rob meinasi mainita siitä Tarakselle, mutta silloin Kemal jäykistyi. Se rääkäisi kovaan ääneen ja alkoi hyppiä paikoillaan.
-- Mikä hätänä? Rob kysyi nieltyään lihanpalan loppuun.
Marakatti osoitti kädellään kaukaisuuteen. Sen häntä piiskasi levottomana edestakaisin.
-- Mikä sitä riivaa? Taras kysyi.
-- En tiedä, Rob sanoi. Hän kiipesi Zeuksen siivekkeen päälle ja tähysti Kemalin osoittamaan suuntaan.
Hänen sydämensä oli pysähtyä, kun hän näki tummat pisteet aron reunalla.
-- Nyt tuli lähtö! hän huusi ja hyppäsi maahan. -- Äkkiä kyytiin. Iso joukko porukkaa on tulossa. Suunta on suoraan meitä kohti.
-- Juuri kun elämä alkoi hymyillä, Taras jupisi, haukkasi loput lihat suuhunsa ja heitti kärjestään mustuneen tikun heinikkoon.
He kapusivat alukseen, ja Rob käynnisti moottorit. -- Paetaan ja kaarretaan vasemmalle, hän sanoi. -- Yritetään karistaa ne kannoilta.
Rob työnsi vauhtia lisäävää vipua. Samassa kuului hulmahdus ja naamiointikangas kuoriutui puolittain pois aluksen päältä.
-- Voi paskat! Rob manasi.
-- Et sitten virittänyt sitä takaisin kiinnikkeisiin, Taras totesi.
-- Näköjään en.
-- Meitä on nyt helppo jäljittää.
-- Tajuan sen kyllä itsekin, Rob sanoi harmissaan. Hän otti purkista nokareen käärmetervaa ja hieroi sen ikeniinsä. Aine oli käymässä vähiin, mutta ei auttanut valittaa. Ilman sitä, hän ei voisi ohjata alusta kovilla nopeuksilla. Hän lisäsi vauhtia, mutta piti korkeuden minimissä, jotta välttäisi tutka-aallot.
-- Ne ovat samoja joukkoja, jotka hyökkäsivät kimppuumme metsässä, Taras sanoi. Hän oli tarkentanut okulaarinsa takaa-ajajiin. -- Taitavat aavistaa suunnitelmamme. Osa joukosta kaartaa vasemmalle. Ne oikaisevat ja leikaavat kiinni pakolinjaamme.
-- Tarvitaan lisää nopeutta, Rob mutisi. Hän työnsi ohjainvipua ja ruohomeri vilisti heidän allaan entistä vinhemmin. Sivuttain lentävän aluksen ohjaaminen oli haastavaa. Ohjaimet eivät toimineet entisellä logiikalla. Vaakaohjain muutti korkeutta ja pystyohjain suuntaa, päinvastoin kuin tavallisesti. Jokainen ohjausliike täytyi harkita tarkoin, mutta käärmetervan ansiosta Rob hallitsi tilanteen.
Alkoi näyttää siltä, että Rob ja Taras voittaisivat kilpajuoksun ilman ylimääräisiä väistöliikkeitä. He olivat jo suorassa linjassa Kirottuun metsään nähden. Vasemmalta sivulta tulevien kiitureiden ja heidän välissä lainehti parisadan metrin verran vihreää ruohoa. Edessä oli loiva nousu, jonka jälkeen maasto laskeutui tasamaalle.
-- Nyt näyttää pahalta! Taras huudahti. Hän näki, kuinka yksi kiilaajista nosti putken olalleen. -- Niillä on jonkinlainen ohjus.
-- Koneen järjestelmä havaitsi sen, Rob sanoi. -- Meidät on merkattu. Lisään nopeutta ja yritän sukeltaa harjanteen yli piiloon niin, että merkkauslinja katkeaa.
Taras henkäisi, kun Rob työnsi nopeussäädintä ja Zeus syöksähti vauhdilla eteenpäin.


28. LUKU -- LEIRI

Zeus oli juuri päässyt harjanteen päälle, kun Cobra-ohjus lähti matkaan. Se lensi lyhyen matkan valtavalla nopeudella ja iskeytyi suoraan lentopurren peräsimeen. Räjähdyspanos ei ollut voimakas, mutta se riitti runnomaan siivekkeet toimintakelvottomiksi. Pursi alkoi heittelehtiä holtittomasti. Se sinkoutui harjanteen yli ja liukui alas.
Silloin tapahtui jotakin kummallista.
Rob näki, kuinka maa heidän allaan ikään kuin repesi, ja maan sisästä paljastui suuri kasakkaleiri. Valtavasti miehiä, vankkureita ja hevosia.
Zeus oli takertunut leiriä suojanneeseen naamiointikankaaseen ja repi sitä kahtia.
Kasakkaleiri kuhisi kuin häiritty muurahaispesä. Viisi tykein varustettua tachankaa kävi asemiin harjanteelle.
* Perääntykää, viestitti kapteeni Francis Ravaille miehilleen tajutessaan, mitä oli tapahtumassa. Hänen etsinsankansa tutkakuvaan oli ilmestynyt yhtäkkiä sadoittain vihollisia. * Tämä on ansa.
Legioonalaiset jakautuivat kahdeksi ryhmäksi ja kääntyivät pakoon. Tachankat jysähtivät. Kuulat viuhuivat ilmassa. Yksi niistä iskeytyi kiituriin, jonka ajaja putosi kyydistä.
Kapteeni Ravaille tarkisti etsinsangastaan miesten elintoimintoja seuraavan tilaston. Mies oli mennyttä. Niskat olivat menneet poikki.
Kapteeni Ravaille käski viisi miestä viivyttämään heidän peräänsä sännänneitä kasakoita. He ampuivat lähestyvää eskadroonaa kevyillä konetuliaseillaan, mutta luodit kimmahtelivat sivuun hevosten eteen kiinnitetyistä rynnäkköpanssareista.
Kasakat ampuivat yhteislaukauksen. Luodit löivät kipinöitä osuessaan legioonalaisten suojasädepanssareihin.
* Perääntykää, kapteeni Ravaille komensi. * Heitä on liikaa. Vetäydytään pois jaloista.
Kasakat viheltelivät, heittivät lakkejaan ilmaan ja hurrasivat, kun näkivät kiitureiden häipyvän länteen kohti auringonlaskua. Muutamat miehet olivat saaneet haavoja luodeista.
Yksi hevonen asteli horjahdellen.
-- Skoro, voi sinua pikku Skoroseni, ratsun isäntä, Juri Kaledin, valitti ääneen. Hän käveli hevosen rinnalla ja painoi päänsä sen kylkeen. Silitti pehmeää turpaa, puheli hiljakseen. Hän oli hoitanut ratsuaan varsasta saakka. He olivat enemmänkin tovereita kuin isäntä ja palvelija. Skoro ei ollut missään nimessä hänelle pelkkä kulkuväline. He olivat ystäviä.
Juri puri hammasta, kun näki haavan vakavuuden; ettei mitään ollut tehtävissä. Luoti oli syvällä rinnassa. Hän otti pistoolin vyöliinasta, viritti iskurin ja painoi piipun ratsun otsaa vasten. Hänen kätensä tärisi, kun hän puhui hevoselle, kertasi heidän yhteisiä hetkiään: taisteluja, nuotiotulen kipinöitä mustassa yössä, ratsastuksia loppumattomilla arolla, niiden punaisia auringonlaskuja. Hevonen havahtui ja hörähti iloisesti, kun hän mainitsi Dneper-joen, sen viileyden ja valon välkkeen kavioista roiskuvassa vedessä.
Ase laukesi, ja koko aro vavahti.
Hevonen jäykistyi ensin ja lysähti sitten roikkumaan valjaidensa varaan. Kasakka painoi päänsä viimeisen kerran uskollisen ystävänsä kaulan lämpöön, hapuili kätensä katkaisijalle ja sammutti leijuntasäiliöt.
-- Voi sinua Skoroseni, hän sopersi, kun hevonen laskeutui kyljelleen vihreälle nurmelle.
Yhteinen matka oli päättynyt.

* * *

Ilta oli muuttunut yöksi. Kasakat olivat vaihtaneet vankkurileirin paikkaa kymmenen kilometrin päähän siitä, missä he olivat törmänneet legioonalaisiin. Miehiä oli asetettu naamiointikankaan ulkopuolelle vartioon, ettei vihollinen pääsisi yllättämään.
Ataman Pavlo Rapadsky istui teltassaan värikkäillä tyynyillä. Hänellä oli päässään turkisreunainen myssy ja yllään pitkähelmainen, punainen takki, jonka rintamuksessa kiilteli vieri vieressä kiväärin ammuksia.
-- Kaipailinkin teitä, ataman sanoi. Hän roikotti Kaarnen kaulakorua sormissaan. -- Karkasitte Jurilta ja miehiltäni ja lähditte aarrejahtiin. Vai miten se meni?
-- Meillä oli kiire. Emme voineet jäädä odottelemaan. Olemme matkalla Kirottuun metsään. Luutnantti Mazinsky ja Dosto Papitasvili ovat siellä vankeina. Heidät täytyy vapauttaa, Rob McCool sanoi.
-- Miten tämä liittyy heidän vapauttamiseensa? ataman Rapadsky kysyi korua heiluttaen.
-- Ei mitenkään. Se kuuluu Kökölle, Taras sanoi.
-- Vai Kökölle. Miksi se ei ole neidolla itsellään? Miksi se on teillä? Ja mitä ihmettä te oikein seilaatte täällä edestakaisin? Ensin pakenette Kirotusta metsästä tuli takapuolen alla ja nyt olette menossa sinne takaisin. Ei kukaan täysjärkinen halua takaisin Kirottuun metsään, jos on onnistunut pääsemään sieltä pois?
Rob ei aikonut kertoa totuutta. Että koru sisälsi Kaarnen muistot. Hänen olisi keksittävä jokin vakuuttavampi tarina, jolla saisi atamanin puolelleen.
-- Koru on eräänlainen viestintälaite, hän sanoi. -- Sen avulla Kökö saa yhteyden valid sultanaan. Hän oli Sulttanaatin koodinkantaja. Saamme Sulttanaatin sotavoimat avuksemme.
-- Miten minusta tuntuu, että laskettelet palturia? ataman sanoi epäillen.
-- Puhun totisinta totta. Kökö oli seitsemän vuotta Roxelanan hovissa. Hän oli hayeman. Valid sultana kuuntelee häntä. Hänen avullaan saamme turkkilaiset ja etelän tataarit puolellemme.
Pavlo Rapadsky työnsi lakin takaraivolleen ja raaputti päänahkaansa. -- Se vasta olisi jotakin. Mutta kuinka saamme hänet käsiimme? Emme voi syöksyä suin päin metsään hakemaan häntä. Se on surmanloukku.
-- Antakaa kolmekymmentä miestä komentooni. Lupaan tuoda Kökön luoksenne, Rob sanoi ja katsoi atamania silmiin. -- Mutta tarvitsen korun mukaani.
Ataman Rapadsky heilautti kättään ja sulki korun kämmeneensä. -- Tuo tyttö ensin tänne. Sitten saat korun.
-- Korun aktivoiminen ei onnistu ilman laitteita, jotka ovat Kirotussa metsässä. Minun on saatava koru mukaani sinne.
-- Tuo laitteet tänne.                               
-- Se ei ole mahdollista. Koru täytyy aktivoida siellä. Lupaan palata takaisin korun ja kunnianarvoisan hayemanin, Krimin jalokiven kanssa. Rob käytti tahallaan koodinkantajan arvonimiä aivan kuin Kaarne olisi yhä ollut oikeutettu niihin.
-- Älä koettele kärsivällisyyttäni, ataman murahti. -- Minä pidän korun, mutta saat mukaasi kaksikymmentä vapaaehtoista. Siinä kaikki.
Rob katsoi Tarakseen. Tämä nyökkäsi.
-- Hyvä on, Rob sanoi. -- Valitsemme miehet ja lähdemme mahdollisimman pian. Pyytäisin vielä, että saisin ottaa mukaani eilisessä takaa-ajossa kuolleen miehen varusteet.
-- Poika käy julkeaksi, ataman ärähti. -- Kas kun et vaadi parasta hevostani. Varusteet ovat minun saalistani, rehellisessä taistelussa ansaittuja.
-- Osaan käyttää niitä. Niistä on paljon apua, kun vapautamme luutnantti Mazinskyn ja Dosto Papitasvilin.
-- Vastaus on ei.
Rob ei halunnut antaa periksi, vaikka atamanin sivulla seisova Taras veti peukalollaan viillon kurkun yli lopettamisen merkiksi.
-- Olen kuullut, että kasakat ovat taitavia tarkka-ampujia. Haastan miehesi ampumakilpailuun saadakseni varusteet ja korun itselleni.
Ataman Rapadsky naurahti Robin julkeudelle. -- Vai meinasit voittaa rakkaat kasakkani ampumakilpailussa. Turha luulo. Se ei ole mitenkään mahdollista.
-- Etkö ota haastetta vastaan?
-- Onko sinulla varaa hävitä?
-- En minä häviä, Rob sanoi. -- Ja kun voitan, annatte minulle varusteet ja korun, eikö niin.
-- Kun häviät, jää kaulakoru minulle, ataman sanoi ja siristi silmiään. -- Ja jos palaat metsästä, jäät minun palvelukseeni lopuksi ikääsi.
Rob räpäytti silmiään kerran ja sanoi: -- Hyvä on.
-- Selvän teki. Ensin pistoolit, sitten kivääriammunta ratsailta ja lopuksi tarkkuuskiväärit.
Rob pelkäsi pahoin, että oli nielaissut liian suuren palan, mutta hänellä ei ollut ollut muuta mahdollisuutta. Haaste oli lyöty lukkoon.

29. LUKU -- KIELLETTY METSÄ

Kaarne ei hallinnut enää elämäänsä. Todellisuus oli kadonnut, mieli tyhjentynyt.
Hän makasi paikallaan pitkänomaisessa huoneessa, jossa oli muutamia suurivatsaisia naisia. Hän näki heidät, mutta ei ymmärtänyt näkemäänsä.
Kolme hahmoa tuli esiin jostakin ja lipui lähelle.
-- Hän ei ole puhunut sanaakaan moneen tuntiin, sanoi Hawa, Edenin kibazin päällikkö. -- Ei vastaa kysymyksiin millään kielellä.
Rachel ja Moriah tutkivat tytön ilmeitä. Katse harhaili, ei tarkentunut oikein mihinkään. Kasvoilla häilyi pelko ja epävarmuus.
-- Hän on kuin häkkiin vangittu eläin, Rachel sanoi.
-- Hän on taantunut vastasyntyneen tasolle. Siksi hän on täällä synnyttävien osastolla. Odottamassa omaa syntymäänsä. Moriah kumartui tytön puoleen ja kosketti värisevää poskea tatuoidulla kädellä.
Kaarne kavahti, mutta saattoi liikkua vain vähän, sillä hänet oli sidottu sänkyyn hihnoilla.
-- Voimme aloittaa koulutuksen huomenna, Moriah jatkoi. -- Aivot ovat terveet ja vastaanottavaiset, hermostorakenne täysin valmis. Se tarvitsee vain varustaa tarvittavalla tiedolla. Nopeutan prosessia valmiilla ohjelmistoilla. Kohta häntä ei erota meistä. Saamme hyvän lisän sisarkuntaan.
-- Mitä seuraavaksi tapahtuu?
-- Ensimmäisten latausten jälkeen siirrämme hänet taaperoiden osastolle. Motoristen taitojen opettelu vie aikansa. Siellä hän on tasoistensa parissa.

* * *

Moriah istui Kaarnen vuoteen vierellä. Tietoisuuskojeen säätimet valaisivat hämärää huonetta. Hän otti teipillä kiinnitetyn johdon pois tytön korvan takaa ja keri sen rullalle. Veti oman johtimensa irti hiuslaitteesta ja ripusti sen hallintalaitteen koukkuun.
-- Mikä on nimesi? Moriah kysyi Kaarnelta arameaksi. Rachel ja Hawa olivat heidän kanssaan samassa huoneessa. He istuivat hieman syrjässä ja katsoivat tyttöä kuin koe-eläintä.
Kaarne avasi suunsa: -- En tiedä.
Moriahin silmät laajenivat innostuksesta. Aivojen puhekeskuksen manipulointi oli onnistunut odotettua paremmin. Hän kurottui Kaarnea kohti ja sanoi: -- Olet Rimona, olet yksi meistä. Tervetuloa kotiin.
-- Rimona, Kaarne sanoi. -- Yksi meistä.
Moriah kääntyi Rachelin ja Hawan puoleen. Tyytyväisyys paistoi hänen kasvoiltaan. -- Erittäin lupaavaa. Jatkan aivojen manipulointia koodaamalla hänen tietoisuuteensa lait, tavat ja perustason käsitteistön ja osaamisen. Hienosäätö tapahtuu käytännössä ajan kanssa.
Hawa ja Rachel katsoivat toisiaan. Moriahin tavanomainen rauhallisuus oli tiessään. Siitä he tajusivat, että nyt oltiin jonkin merkittävän asian äärellä.
-- Luulen, että motoriikan harjoittelu hoituu nopeasti. Hänen tajuntansa ei ole aivan niin tyhjä, kuin aluksi ounastelin. Se sisältää juuritason kytkennät ja avoimet hermokanavat. Se vauhdittaa oppimista. Seuraavaksi koodaan kävelemisen ja hienomotoriikan automaatiot. Nekin toiminnot täytyy herätellä käytännön harjoittelulla, mutta luulen, että se onnistuu parissa viikossa.
Rachel meni Kaarnen luo. -- Rimona, hän sanoi.
-- Niin.
-- Minä olen Rachel. Lähdet minun ja Hawan mukaan. Menemme taaperoiden osastolle.
-- Missä minä olen? Kaarne kysyi.
Hawa katsoi Moriahia, joka nyökkäsi.
-- Olemme Edenin kibazissa. Meidät zoonit kasvatetaan täällä.
-- Edenin kibazissa, Kaarne toisti ja katseli ympärilleen.
-- On yllättävää, että hän pystyi tekemään kysymyksen, Moriah sanoi. -- Ilman harjoittelua hänen pitäisi ymmärtää puhetta vain hyvin alkeellisella tasolla.
Rachel ja Hawa auttoivat Kaarnen seisomaan. -- Kävellään vähän, Hawa sanoi. -- Rachel, auta häntä liikuttamaan jalkojaan. Katsotaan, miten käy.
Rachel otti kiinni Kaarnen säärestä ja veti sitä. Tyttö ojensi jalkaa ja laski sen alas. Ennen kuin Rachel ennätti tarttua toiseen jalkaan, Kaarne nosti sen eteenpäin.
-- Ensimmäinen oma askel, Moriah sanoi ja hänen äänensä soi ylpeydestä kylläisenä.
-- Minä kävelen, Kaarne sanoi.
-- Kyllä. Sinä kävelet, Moriah nyökkäsi.

* * *

Kun Taras Bator ryhtyi kyselemään vapaaehtoisia heidän mukaansa Kirottuun metsään, oli kasakkajoukossa hiljaista. Metsän kauhutarinat olivat kaikille tuttuja. Pelko myllersi miesten vatsoissa niin vahvana, että karskeimpienkin köriläiden jalat vapisivat housuissa. He kammosivat keijuja ja syöjättäriä ja metsän pimeyttä ja ahtautta paljon enemmän kuin taistelua tai kuolemaa tasaisen avoimella maalla. Kasakalle oli kunnia-asia kuolla ase kädessä, mutta Kirottu metsä ei tarkoittanut pelkkää kuolemaa. Siinä oli kyse paljon enemmästä. Metsän salaperäiset olennot eivät ainoastaan tappaneet uhrejaan, ne veivät häneltä sielun. Ja sielustaan kasakat eivät halunneet luopua.
-- Ei taida tulla mitään, Taras sanoi. -- Olen puhunut puolellemme vasta kaksi miestä. Toinen heistä on hullu ja toinen hullu huimapää. Huimapää on niin uskollinen luutnantti Mazinskylle, että on valmis mihin vain hänen vuokseen.
-- Meitä on siis yhteensä neljä, Rob harmitteli. -- Se ei riitä mihinkään.
-- En tiedä, kuinka saisin miehet innostumaan. Tai paremminkin unohtamaan pelkonsa. He eivät usko minua, vaikka kuinka yritän vakuuttaa, ettei metsässä ole keijuja eikä syöjättäriä. Vanhat taikauskot ovat syvässä.
Eräs kasakka ratsasti tyhjää tachankaa vetäen heidän luokseen. Hän istui kullanruskean hevosen selässä yllään pitkä sininen takki ja jalassaan polvikorkuiset nahkasaappaat. Päässä oli turkisreunainen lakki, jonka punainen, suippeneva kärki roikkui poskella.
-- Kisa alkaa hetken kuluttua, mies sanoi.
-- Rob, tässä on Gleb Vyhovski. Se huimapää, josta juuri kerroin. Hän lähtee mukaamme.
Rob tervehti miestä. -- Missä aloitamme kisailun?
-- Ataman on teettänyt radat leirin toiselle puolelle. Meitä odotetaan siellä. Hypätkää kyytiin.

* * *

Hurja joukko viiletti arolla kohti länttä. Rob McCool ratsasti niin mustalla orilla, että auringon valossa se näytti jo siniseltä. Se oli ataman Rapadskyn laumasta ja erityisen raisu ja voimakas. Ataman oli itse ehdottanut Robille ratsua. Hän oli nauranut ja punonut paksuja viiksiään ovela ilme kasvoillaan. Taras oli ehdottanut säyseämpää hevosta, mutta Rob ei ollut tyytynyt siihen. Hän oli halunnut näyttää atamanille, että kykenisi ratsastamaan vaikka kuinka villillä tapauksella.
Taras oli pyöritellyt päätään, kun Rob oli hypännyt vikuroivan hevosen selkään. Ataman oli hekottanut ja lyönyt kämmeniä polviinsa, kun Rob oli pudonnut orin satulasta muutaman sekunnin vikuroinnin päätteeksi. Se ei jäänyt ainoaksi kerraksi, mutta Rob otti luonnostaan johtajan roolin, ja pitkällisen kamppailun jälkeen hevonen talttui ja hyväksyi Robin isännäkseen.
-- Sehän sujuu hyvin, Taras sanoi, kun he kiisivät pitkin jalustimiin saakka ulottuvaa ruohomerta.
-- Tämä on melkein yhtä hauskaa, kuin leijulaudalla liitäminen, Rob sanoi ohjakset vasemmassa kädessään.
-- Leijulaudalla? Taras kysyi kulmat kurtussa.
-- Se on eräänlainen levy, joka on varustettu leijuntasäiliöillä ja työntömoottoreilla. Sen päällä seisotaan ja sitä ohjataan kypärän kautta.
-- Kuulostaa hurjalta, Taras sanoi, -- mutta kyllä mekin osaamme.
Hän kaartoi sivuun Gleb Vyhovskin luo. He keskustelivat hetken. Taras palasi Robin vierelle ja sanoi: -- Kohta näet muutaman kasakkatempun.
Gleb vislasi kimeästi, nousi ensin satulan päälle polvilleen ja sitten seisomaan. Hän piteli kiinni ohjaksista toisella kädellä ja heilutti lakkiaan ilmassa. Hän heitti jalat suoraksi sivuilleen ja pudottautui istumaan leveästi nauraen, heilautti itsensä yhtäkkiä pois satulasta ja jäi selkä alaspäin hevosen taakse piiloon. Vain toinen käsi piteli kiinni satulasta
-- Sillä on toinen jalka kiinni jalustimessa! Taras huusi. -- Tuo on ihan perustemppu.
Robin hämmästykseksi Glebin pää ilmestyi näkyviin hevosen mahan alta. Hän piti lakkiaan hampaissa, ettei se olisi pudonnut. Hevosen näkyvälle kyljelle päästyään hän ojensi vapaan kätensä eteen ja jalkansa taakse, toisti saman tempun, jonka oli tehnyt hevosen toisella kyljellä.
Hiustöyhtö heilui tuulessa.
Sitten hän nousi yhden jalustimen varaan seisomaan. Seisoi siinä hetken kädet levällään, viiman piiskatessa viiksiä.
Lopuksi hän pudottautui satulan reunasta kiinni pitäen maahan, ponkaisi tasajalkaa alla vilistävästä ruohikosta vauhtia, lennähti istumaan satulan taakse ja siitä takaisin satulaan.
-- Kyllä huomaa, että olette ratsailla kuin kotonanne, Rob sanoi. -- Toivottavasti voin joskus näyttää teille jonkun tempun laudalla. Tai paremminkin voisin yllyttää siihen veljeni Filburin.
-- Onko hän yhtä hyvä laudalla kuin sinä ampujana?
-- Ehkä, Rob virnisti.
Rob McCool oli voittanut ataman Pavlo Rapadskyn kasakat haasteessaan. Ratsailta ampuminen oli tehnyt tiukkaa, koska Rob ei ollut ratsastanut koskaan aikaisemmin, mutta hänen etunsa oli käärmeterva ja ikään nähden pitkä kokemus ampujana. Lisäksi kasakoiden aseet olivat erinomaisen tarkkoja.
Kasakat olivat nauraneet hänen kömpelölle tyylilleen, kun hän oli ratsastanut kohti maalia, mutta heidän hymynsä oli hyytynyt, kun hän oli pudottanut maalin seipään nenästä kauan ennen merkkiviivaa.
-- Olisi hienoa nähdä veljesi, Taras jatkoi, -- mutta valtakuntaasi on aikamoinen matka.
-- Ei se olisi näille hevosille matka eikä mikään. Parisen tuhatta kilometriä. Sen taittaa muutamissa päivissä.
-- Jospa meille tarjoutuu joskus tilaisuus vierailla luonanne, Taras sanoi, -- mutta ensin hoitelemme ystävämme pois Kirotusta metsästä.
Rob McCool oli miettinyt heidän tehtäväänsä. Kasakoiden ja Kaarnen pelastaminen ei tulisi olemaan helppoa. Ja entä sen jälkeen? Kuinka he pääsisivät kotiin? Ehkä he saisivat käyttöönsä hevoset, joilla ratsastaa Puolan tai Novgorodin läpi Fennoniaan.
Sitä ei auttanut murehtia nyt.
Hän keskittyi ratsastamiseen. Tuntui sykähdyttävältä viilettää polveilevalla arolla yhdessä kolmenkymmenen kasakan kanssa.
Kemal hytkyi laukan tahdissa Robin paidan sisällä. Marakatin lyhyt karva tuntui lämpimältä ihoa vasten. Otus oli suurimman osan aikaa sykkyrälle vetäytyneenä, mutta kurkisti välillä kaula-aukosta, siristi silmiään viimassa ja kirahteli tyytyväisenä. Niinä hetkinä Rob rapsutti sen korvaa ja jutteli sille ääneen.
Matka taittui kovaa vauhtia, ja se oli hyvä. Robilla oli kiire Kaarnen luo. Koru painoi raskaana hänen kaulassaan.

* * *

Kaarne, tai uuden nimensä mukaisesti Rimona, makasi sängyllä. Hänen yläpuolellaan oli höylätyistä laudoista rakennettu katto. Hän oli siistissä, vihrein sävyin somistetussa huoneessa, jonka yhden nurkan täytti elävän puun runko. Puun juuret olivat syvällä Kirotun metsän maaperässä, latva kohosi korkeuksiin. Koko suuri rakennus oli tehty niin, että se oli muutaman metrin korkeudella maasta ja puut olivat jätetty osittain sen sisään.
Rimona ei muistanut vanhaa nimeään. Hän ei tiennyt olleensa koskaan Kaarne. Hän oli Rimona, uudesti syntynyt, uudeksi muokattu. Moriah oli rakentanut hänelle uuden tietoisuuden pala palalta, aivan kuin muurari olisi rakentanut talon paljaalle kukkulalle.
Oli kulunut kolme päivää siitä, kun Moriah oli ensimmäisen kerran manipuloinut hänen puhekeskustaan. Rimona pystyi jo keskustelemaan sujuvasti, eikä liikkuminen tuottanut enää ongelmia.
Tummin kuvioin tatuoitu oraakkeli istui hänen vierellään, selvitteli johdinkieppiä ja teippasi sen pään Rimonan korvan taakse. Tietoisuuskojeeseen syttyi vihreä valo, kun johtimen anturit muodostivat yhteyden korvan takana olevaan implanttiin.
-- Syötän tietoisuuteesi metsässä liikkumisen taitoja, Moriah sanoi. -- Ne ovat kansallemme ehdottoman tärkeitä. Hän käytti ohutta puutikkua savikulhossa ja ojensi sen Rimonalle. -- Ota rohtoa ja sulje silmäsi.
Rimona tarttui tikkuun, jonka kärjessä oli tummaa tahnaa. Hän nuolaisi sitä. Maku oli kitkerä, hieman kaneliin vivahtava.
Vaikutus oli välitön. Pää täytti hetkessä koko huoneen, mutta hän oli osannut odottaa sitä. Kerta ei ollut ensimmäinen. Se ei enää pelottanut.
-- Metsä on maailmamme, Moriah selitti, -- mutta me zoonit olemme enemmän kuin metsän asukkaita. Me olemme osa metsää. Ei riitä, että tiedämme kaiken, mitä metsässä on, ei riitä, että tiedämme sen lukuisten paikkojen, kasvien ja eläinten nimet. Meidän on omaksuttava koko metsän olemus sieluumme ja sydämeemme, niin että emme erota sitä enää itsestämme. Me olemme yhtä metsän kanssa. Sukellamme siihen niin syvälle, että unohdamme itsemme. Lopulta olemme metsä, osa sen olemusta.
Moriah oli muokannut ja täydentänyt Rimonan tietoisuutta samoilla koodeilla, joita hän istutti zooniksi kasvaviin tyttöihin. Lasten koulutus oli hienovaraisempaa ja hitaampaa. Se myötäili kasvun luontaista kehityskaarta. Rimonan kohdalla saattoi menetellä toisin. Hän oli jo nainen. Se, mikä vei yleensä vuosia, tapahtui nyt muutamissa päivissä. Tulokset olivat lupaavia. Ei sivuvaikutuksia, ei vastarintaa. Edistyminen oli huikeaa. Rimona oli kuin kone, jonka Moriah varusti uudella ohjelmistolla.
-- Kohta päätäsi huimaa taas vähän aikaa, hän sanoi. -- Koodaus kestää parisen minuuttia.
Moriah otti hyllystä metallirasian. Hän yhdisti tietoyksikön edessään olevaan tietoisuuskojeeseen, jossa oli mittareita ja prismaprosessoreiden ohjaamiseen käytettäviä kytkimiä. Rimonan korvan taakse kiinnitetty johdin oli kiinni kojeessa. Moriah otti toisen johtimen ja työnsi sen hiuksissaan olevaan istukkaan. Hän otti puhtaan tikun, käytti sitä kulhossa ja maistoi rohtoa.
-- Nyt se alkaa, hän sanoi, sulki silmänsä ja kytki itsensä Rimonan ajatuksiin.
He siirtyivät virtuaaliseen tilaan, joka oli pelkkä kirkas, valkoinen autius. Silmänräpäyksessä se muuttui metsäksi. Moriah ajoi Rimonan tietoisuuteen kartan, jossa näkyi Kirotun metsän jokainen polku, kivi, puu, puro, kosteikko ja kylä. Sitten olivat vuorossa metsässä liikkumisen tavat puissa kiipeilystä peurakelkalla ajamiseen.
Tämä kaikki tapahtui muutamassa minuutissa, mutta vaikutus oli yhtä syvä ja pysyvä kuin minkä he olisivat saavuttaneet vuosien harjoittelulla ja opiskelulla.
Moriah avasi silmänsä ja sammutti kojeen. Hän irrotti johtimen hiuksistaan ja silitti Rimonan kättä. -- Herätys.
Rimona havahtui.
-- Miltä tuntuu? Moriah kysyi irrottaessaan Rimonan johdinta.
-- Oikein hyvältä, Rimona vastasi ja nousi istumaan.
-- Iltapäivällä tutustumme zoonien taistelutaitoihin, mutta nyt pidämme tauon. Käymme kävelyllä ja syömässä.
He lähtivät huoneesta ja tulivat katetulle kuistille. He laskeutuivat tikkaita pitkin alas maahan. Edenin kibazin talot oli kaikki rakennettu samalla tavalla puiden varaan. Tytöt sylivauvoista kolmetoistavuotiaisiin asuivat vastaavissa rakennuksissa eri osissa kylää.
Moriah ja Rimona tulivat purolle, jonka takana ryhmä kymmenvuotiaita tyttöjä ampui varsijousilla. He olivat ilmiömäisen taitavia. Jokainen osui lankun päälle asetettuun puupölkkyyn omalla vuorollaan.
He jatkoivat matkaa ja pysähtyivät katsomaan kahdeksanvuotiaita tyttöjä, jotka valjastivat peuroja kelkkojen eteen. Ketterät eläimet hyödynsivät puita, kiviä ja kantoja tiukoissa käännöksissä loikkiessaan metsän epätasaista pohjaa pitkin. Tytöt hihkuivat riemusta istuessaan kelkkojen kyydissä.
-- Olet oppinut paljon metsästä ja zooneista, Moriah sanoi. -- Maailma on kuitenkin suurempi kuin metsä.
-- Näen rajat ja ymmärrän, että on muutakin.
-- Metsä on turvapaikkamme, Moriah jatkoi. -- Elämme täällä. Siitä huolimatta on hyvä tietää, että on muitakin kansoja ja muitakin tapoja elää.
Moriah katsoi Rimonaa silmiin. -- Meille metsä on kaikki, mitä meillä on. Emme tarvitse ulkomaailmaa, mutta meidän on ymmärrettävä sen sisältämät vaarat.
Rimona nyökkäsi. -- Kuinka puolustaudumme ulkomaailmaa vastaan?
-- Sen opetan sinulle seuraavaksi.

30. LUKU -- KOHTAAMINEN

Aurinko roikkui raskaana ja pulleana taivaanrannassa. Aron hehkuva vihreys taipui vähitellen viileään sineen. Taivasta reunustavat pilvet värjäytyivät kullalla ja purppuralla.
Legioonalaiset etenivät arolla hallitussa muodostelmassa. He olivat jättäytyneet kauas edellään laukkaavien kasakoiden taakse. Kauas näkymättömiin.
Kapteeni Francis Ravaille ei pitänyt tilanteesta. Hän oli hämillään. Pandora ei ollutkaan kasakoiden mukana. Sen sijaan siellä ratsasti Pandoran seuraan lyöttäytynyt pohjoisen metsän villi. Kapteeni oli nähnyt hänet omin silmin etsinsangassaan.
Hän ei ymmärtänyt kuviota. Alus oli lähtenyt pois Kirotusta metsästä. Se oli joutunut kasakoiden käsiin. Sitten se oli karannut kasakoilta paiskautuakseen liikkuvaan taisteluleiriin. Nyt kolmekymmentä hurjapäistä kasakkaa ratsasti Fennoniasta tulleen nuorukaisen kanssa kohti metsää, josta tämä oli paennut vain muutamia päiviä aikaisemmin.
Siinä ei ollut mitään järkeä.
Ja missä oli Pandora?

* * *

Rob McCool, Taras Bator ja Gleb Vyhovski ratsastivat jonossa. He olivat Kirotussa metsässä. Perässä tulivat luutnantti Mazinskyn eskadroonan uskolliset kasakat. Leijuvaljaiden kannattelemien hevosten askel oli kevyt, mutta eteneminen haasteellista. Rob johti joukkoa. Hän oli tottunein metsässä liikkuja, ja hänestä oli kehkeytynyt lyhyessä ajassa taitava ratsastaja. Miehet olivat ottaneet hänet luontevasti johtajakseen. He olivat kuulleet Tarakselta, että hän oli janitsaarirykmentin komentaja, ja olivat nähneet omin silmin, kuinka erehtymättömän taitava hän oli aseiden käsittelyssä.
Se oli tehnyt heihin lähtemättömän vaikutuksen.
Rob pysäytti joukon ja kääntyi neuvottelemaan Taraksen ja Glebin kanssa. He purivat samalla vaaleaa leipää ja ottivat hörppyjä nahkaleilistä.
-- Metsä on valtavan suuri, Gleb sanoi. -- Minulla ei ole enää aavistustakaan missä kohtaa me olemme.
-- Minä olen vielä kartalla, Rob rauhoitti. -- Osaan viedä meidät oikeaan paikkaan.
-- Hyvä niin, Taras manasi. -- Täällä ei ole mitään kiintopistettä, joka puolella pelkkää ryteikköä. Pakko käyttää kompassia.
-- Metsässä liikkuminen vaatii omat konstinsa, Rob sanoi. -- Tämä on minulle yhtä tuttua puuhaa kuin arolla liikkuminen teille. Kun pakenimme lentopurrella, painoin alle jäävän maaston muodot mieleeni. Emme ole enää kovin kaukana kylästä.
Rob ei kertonut, että oli lentänyt käärmetervan aiheuttamassa ylivireässä tilassa, jolloin havaintojen teko ja yksityiskohtien muistiin painaminen oli tavallista tehokkaampaa. Pahaksi onneksi Pirunkirnun klaanin druidishamaanien valmistama tahna oli käynyt vähiin. Sitä riittäisi enää kerraksi tai pariksi.
-- Matkaa on vielä kolmisenkymmentä kilometriä, Rob jatkoi.
-- Tällä etanavauhdilla siihen menee koko päivä, Gleb sanoi.
-- Ja meidän on pakko olla varovaisia, Taras murahti. -- Loppumatkasta on tehtävä tiedusteluja. Emme voi sännätä kylään suin päin.
-- Minä hoidan sen puolen, Rob sanoi. -- Olen huomaamattomampi yksin ja voin käyttää erikoisvarusteitani.
Rob oli testannut legioonalaisten etsinsankaa kasakoiden leirissä. Ohjelmisto oli selkeä ja zoomaustoiminnot, pimeänäkö ja lähitutka erittäin käyttökelpoisia. Hän oli kokeillut myös leijuvyötä ja tehnyt ystäviensä hämmästykseksi ja huvitukseksi pitkiä loikkia ristiin rastiin aroa.
Kasakat olivat hakanneet käsiään yhteen ja kannustaneet häntä yhä vain hurjempiin hyppyihin. He innostuivat hyppimään mukana ja taitavimmat pyörivät lopulta pitkin aroa kuin väkkärät.

* * *

Kaarne, tai paremminkin Rimona kuten hänen uusi nimensä kuului, istui pitkän pöydän ääressä puukulho edessä, lusikka kädessä. Kaikki Edenin kibazin kaksitoistavuotiaat ruokailivat saman pöydän ääressä. Lautasella oli kuivattuja hedelmiä, leipää, papuja ja sieniä. Rimona ihasteli hyvin järjestäytynyttä ryhmää ja arkkitehtuuria, joka sulautti ihmisten tekemät rakennelmat osaksi metsää.
Rimonan päässä tuntui hienoinen hyrinä. Se oli rohdon jälkivaikutusta. Aivot kävivät yhä ylikierroksilla.
Moriah istui pöydän toisella puolella. Rachel oli lähtenyt jonnekin, eikä Hawaa ollut näkynyt pitkään aikaan. Kaldean oraakkeli oli ominut hänet itselleen. He olivat yhdessä koko ajan.
-- Ruokailun jälkeen menemme testaamaan uusia taitojasi, Moriah sanoi.
Rimona punnitsi veistä kämmenellään, heitti sen ilmaan pyörimään ja otti kiinni kahvasta. Hän tiesi, kuinka sen kanssa tuli toimia. Se oli vaistomaista ja tuntui luontevalta.
Vieressä istuvat tytöt hymyilivät ja jatkoivat syömistään.
Rimona keihästi kuivatun omenalohkon veitsen kärkeen ja vei sen suuhunsa. Omenan hapan makeus poreili kielellä.
-- Millainen oli aikaisempi elämäni? Rimona kysyi.
-- Emme tunne sitä, Moriah sanoi. -- Tulit tänne ulkopuolelta. Tietoisuutesi tyhjeni hafiza silmek -nimisen koodinpurkuoperaation seurauksena. Aikaisemman elämäsi muistot katosivat.
-- Mutta se on kuitenkin ollut. Siis aikaisempi elämäni. Eihän sitä voi poistaa, vaikka muistot katoaisivatkin.
Keskustelu oli saanut Moriahin kannalta kiusallisen suunnan. Hän ei olisi halunnut puhua Rimonan menneisyydestä. Se ei vaikuttanut suotuisasti koulutukseen. Kysymys oli kuitenkin väistämätön, olisi tullut esiin jossakin vaiheessa. Se piti käsitellä. Hän otti lusikallisen papuja, pureskeli hitaasti ja nielaisi.
-- Tiedämme, että tulit tänne kasakoiden mukana.
-- Siis hevosmiesten.
-- Heidän kertomansa mukaan pakenitte taistelusta. Tulitte metsään lentopurrella.
Rimonalle tuli heti mielikuva lentävästä aluksesta, vaikkei hän ollut koskaan sellaista nähnytkään. Moriah oli istuttanut hänen tietoisuuteensa tarvittavat tiedot. Samalla tavalla hän tunsi kasakat, heidän tapansa, asuinpaikkansa ja kulttuurinsa.
-- Lentopursi haaksirikkoutui metsäämme Ellamin kibazin lähistöllä, Moriah jatkoi.
Rimonan mieleen tulvahti kuva metsästä. Se ei ollut kartta vaan pikemminkin tietoisuus siitä, millainen metsä oli, mitä se piti sisällään. Hän tiesi, kuinka Ellamin kibazi sijoittui suhteessa kaikkeen muuhun.
-- Ellam on lähimpänä kasakoiden maita, hän sanoi. -- Sen takia Rachel oli täällä. Hän on Ellamin johtaja.
Moriah hämmästyi, vaikka tiesikin syöttäneensä kaikki tarvittavat tiedot Rimonan tietoisuuteen. Tytön kyky prosessoida annettua informaatiota oli parempi kuin hän oli odottanut.
-- Kyllä. Toimme sinut tänne Ellamista. Mielesi oli tyhjenemässä. Ehdotin, että voisimme tehdä sinusta zoonin. Sen kannalta tämä on paras paikka.
-- Koska zoonit koulutetaan täällä.
-- Aivan niin.
-- Oletko koskaan kouluttanut minunkaltaistani... tapausta?
-- En. Olet ensimmäinen. Tiedän, että joskus on löydetty tyttöjä, pienokaisia, joista on tehty zooneja, mutta minulle olet ensimmäinen. Tapauksesi on erikoinen, koska olet täysikasvuinen.
-- Sinä loit minut. Rakensit tyhjään kuoreen, joka on joskus ollut joku toinen. Muutamassa päivässä.
Se oli toteamus, mutta Moriah jäi miettimään Rimonan äänenpainoja. Oliko siinä aavistus haikeutta. Kuinka se oli mahdollista? Kuinka voi kaivata sellaista, mistä ei tiennyt mitään. Ehkä hän tulkitsi viestin väärin.
-- Olen nopeuttanut prosessia, joka kestäisi muuten useita vuosia, Moriah sanoi.
-- Minun pitäisi siis olla kiitollinen.
-- Oletko sinä?
Rimona pisti veitsen kärjellä omenanpalan suuhunsa, tarttui siihen hampaillaan ja puraisi. -- Ilman sinua en voisi puhua. En voisi sanoa olevani kiitollinen, hän sanoi ja hymyili. -- Kiitos.
Moriah tarkkaili Rimonaa. Kiitos kuulosti vilpittömältä. Siitä huolimatta hän tunsi hienoista epävarmuutta hankkeen suhteen. Rimona oli osoittautunut äärimmäisen älykkääksi. Ei ollut kyse ainoastaan tietojen määrästä, vaan kyvystä käsitellä niitä. Muutamassa päivässä hän oli oppinut tekemään teräviä havaintoja ja osasi jo analysoida ja yhdistää kaiken aikaisempaan tietoon hämmästyttävän taitavasti ja nopeasti.
He söivät aterian loppuun ja kävelivät kibazin toiseen laitaan, jossa ryhmä kaksitoistavuotiaita harjoitteli zoonien perinteisiä taistelutaitoja.

* * *

Lehtokirviset sirkuttivat hädissään Rob McCoolin yläpuolella. Ne eivät olleet levottomia hänen takiaan. Ne eivät välittäneet hänestä. Niillä oli pahempi uhka näköpiirissään.
Näätä.
Se oli kiipeämässä niiden pesälle. Peto ei piitannut uhkarohkeita syöksyjä tekevistä pikkulinnuista. Se oli saanut vainun pesässä odottavista munista, ja munat olivat sen suurinta herkkua.
Rob otti maasta kävyn ja heitti sen ilmaan. Käpy lensi puiden välistä ja kopsahti näädän päähän. Otus säpsähti. Se huomasi Robin ja pudottautui ällistyttävän nopeasti maahan. Rob naurahti ja heitti toisen kävyn otuksen perään saniaisten sekaan. Hän tiesi, että se osui.
Rob oli vajaan kilometrin päässä Ellamin kibazista. Kasakat olivat muutaman kilometrin päässä hänen takanaan. Hän oli tottunut liikkumaan metsässä, mutta uudet varusteet tekivät siitä helpompaa. Leijuvyö kevensi askelia ja etsinsangan tutkakuvassa näkyivät kaikki rottaa suuremmat otukset parin sadan metrin säteellä.
Hän lähestyi paikkaa, jossa oli sahannut lankkuja luutnantti Mazinskyn kanssa. Luutnantti ja Dosto olivat työn touhussa. Urakka oli kesken. Yksi zooneista istui puun juurella vuolemassa puutikkua. Visiiri silmillä. Varsijousi maassa.
Rob katseli kasakoita. He olivat entistäkin kurjemmassa jamassa. Ruoka-annokset eivät olleet selvästikään parantuneet pakoyrityksen jälkeen. Molempiin oli kytketty kaksi kivipainoa. Toinen oli kiinni kaulassa, toinen jalassa.
Saha jyysti puuta. Ilma oli lämmin ja kostea. Miehet olivat läpimärkiä hiestä. Ei ollut helppoa olla zoonien orjana Kirotussa metsässä.
Rob vaihtoi paikkaa ja tutki etsinsangan tutkakuvaa. Kylään johtavalla alueella näkyi liikettä. Hän ei voisi mennä yhtään lähemmäksi vaarantamatta itseään ja koko tehtävää.
Hän päätti odottaa yötä ja pimeää.

* * *

Rimona makasi sängyllä kaksitoistavuotiaiden zoonien talossa. Vain pari vuotta vanhempana hän sulautui heidän joukkoonsa hyvin. Kaikki muut nukkuivat.
Hän vaihtoi asentoaan. Ei saanut kiinni unen päästä. Niin paljon oli tapahtunut niin lyhyessä ajassa. Koko hänen tietoinen elämänsä oli syntynyt ja kehittynyt uudeksi sinä lyhyenä aikana, jonka hän oli ollut Rimona, ja jona hänen kotinsa oli ollut kielletty metsä.
Hänen elämänsä zoonina, Rimonana oli lyhyt, ja hän tunsi sen vuoksi kateutta vierellään nukkuvia sisariaan kohtaan. Heillä oli yhteinen historia. Heillä oli kahdentoista vuoden mittainen yhteinen elämä, malja, joka oli täyttynyt iloilla, suruilla, leikeillä, harjoituksilla ja ennen kaikkea sillä, mitä Rimona kaipasi eniten: yhdessäololla.
Kaikesta siitä hän oli jäänyt paitsi.
Hänellä ei ollut menneisyyttä kenenkään kanssa.
Hän oli yksin.
Hänellä oli vain itsensä. Tiedot ja taidot, jotka Moriah oli häneen ohjelmoinut.
Aikaisemmin päivällä hän oli aiheuttanut ihmetystä taisteluharjoituksissa. Hän oli heittänyt veitsen keskelle maalia heti ensimmäisellä yrittämällä. Tarkemmin kuin kukaan muu. Kaikki olivat iloinneet hänen puolestaan, mutta hän vaistosi myös kateutta ja vieroksumista.
Hän ei ollut varma, pidettiinkö hänestä.
Hän oli notkea, nopea ja äärimmäisen ketterä. Ajatukset ja liikkeet synkronoituivat yhteen vaivattomasti aivan kuin hän olisi hionut niitä vuosikausia sen sijaan, että oli ollut zooni vasta muutaman päivän ajan.
Hän tunsi olevansa kummajainen, josta puhuttiin ja kuiskailtiin.
Vaikka Moriah oli hyvin tyytyväinen hänen edistymiseensä ja vaikka hän tekikin parhaansa ja oli todella hyvä kaikessa, hän ei osannut enää nauttia onnistumisistaan. Hän olisi mieluummin ollut keskinkertainen ja hyväksytty. Hän olisi halunnut olla niin kuin kaikki muutkin.
Häntä pelotti tosiasia, että hänen seuraansa kartettiin.
Hän pelkäsi jäävänsä yksin.

* * *

Pimeys oli verhonnut metsän sisäänsä. Rob McCool istui korkean männyn oksalla. Lapsesta saakka hän oli pitänyt puissa kiipeilemisestä. Hän oli kisannut veljien kanssa siitä, kuka pääsee pisimmän matkan puusta toiseen. Nyt se auttoi häntä pysymään näkymättömänä.
Luutnantti Mazinsky ja Dosto Papitasvili nukkuivat huopiensa alla sahan vieressä. Pimeydestä huolimatta Rob näki heidät. Etsinsangan kehittyneet pimeänäkötoiminnot ja tehokas lämpökamera tekivät näkymättömästä näkyvän.
Rob heittäytyi tyhjän päälle viidentoista metrin korkeudesta. Hyppy tuntui hurjalta, mutta leijuvyö kannatteli, ja hän laskeutui hallitusti maahan. Hän lähestyi kasakoita ryömien matalana maan pinnassa, kevyenä kuin hyönteinen, tuskin koskien varpujen kärkiin.
Dosto Papitasvili kuorsasi suu auki selällään maaten. Luutnantti Mazinsky oli kietoutunut tiukasti huopaansa selkä Robiin päin.
Rob hivuttautui kosketusetäisyydelle, odotti hetken ja kopautti luutnantti Mazinskya olkapäähän. Luutnantti ei liikkunut, mutta Rob vaistosi hänen olevan hereillä. Jonkin ajan kuluttua mies käänsi kylkeään ja katsoi Robia silmiin.
Rob piti etusormeaan huuliensa edessä.
-- Tulin vapauttamaan teidät, Rob kuiskasi.
-- Onpa hauska nähdä, luutnantti Mazinsky vastasi. Hän olisi hymyillyt, mutta karujen olojen kovettamat kasvot eivät kyenneet siihen.
-- Missä Kaarne on? Rob kysyi.
-- En tiedä. En ole nähnyt häntä lähtösi jälkeen. Oletko yksin?
-- Kymmenen kilometrin päässä on kolmenkymmentä miestä valmiudessa. Sinun eskadroonasi.
-- Käsittämätöntä. Kuinka sait heidät Kirottuun metsään. Heidän täytyy olla kauhuissaan.
-- He tulivat sinun takiasi.
Luutnantin silmiin syttyi lämmin hehku. Hänen luontainen johtajuutensa heräsi. -- Tehkää harhautus. Käske suurin osa miehistä hyökkäämään toiselle puolelle kylää. Tule pienemmän joukon kanssa hakemaan meidät. Onko varahevosia?
-- On.
-- Hyvä. Odottakaa aamun sarastusta.
-- Nähdään pian, Rob sanoi ja lipui tiehensä.

* * *

Rob McCool otti sipaisun käärmetervaa. Se oli aivan lopussa. Hän tarkkaili etsinsangan aikalaskuria edeten samalla puusta toiseen. Pian koittaisi kasakoiden kanssa sovittu hyökkäyshetki. Sekunteja ilmaisevat numerot muuttuivat etsinsangan kuvajaispinnalla hitaasti kuin ne olisivat minuutteja.
4
3
2
1
Kiväärit laukesivat toisella puolella kibazia. Luutnantti Mazinskya ja Dosto Papitasviliä vartioivat zooni hypähti seisomaan ja tähysti kohti kylän keskustaa. Rob oli suoraan naisen yläpuolellaan. Hän sääti leijuvyön nostetta, pudottautui alas ja tainnutti vartijan kaulaan suunnatulla iskulla.
-- Voitte tulla, hän sanoi mikrofoniin.
-- Matkalla ollaan, Gleb Vyhovski kuittasi saatuaan viestin kypäräkuulokkeisiinsa.
Taistelun ääniä kuului nyt kahdesta suunnasta. Robilla olisi muutama hetki aikaa vapauttaa ystävänsä.
-- Rob McCool. Villi Pohjolan ruhtinas. Olenpa iloinen nähdessäni sinut taas pitkästä aikaa, Dosto sanoi. -- Missä rakas bunchukimme Taras Bator mahtaa luurata?
-- Tapaat hänet pian, Rob sanoi ja otti repustaan leikkurit. Kivipainoihin kiinnitetyt ketjut napsahtelivat poikki jykevien leukojen välissä.
-- Seuratkaa minua.
He juoksivat poispäin kylästä. Edestä kuului hevosten raskasta hengitystä. Taras ja Gleb tulivat heitä vastaan varahevosten kanssa.
-- Kirottu pusikko, Taras manasi. -- Oksia joka puolella. Olin pudota kaksi kertaa satulasta.
-- Ruotosi on liian pitkä tähän ryteikköön, Dosto Papitasvili totesi.
-- Sinäkös siinä oletkin senkin kiittämätön lurjus? Taras Bator naurahti. -- Luulin törmänneeni parrakkaaseen metsärottaan. Rumaan sellaiseen.
-- Täkäläinen ruokavalio on tehnyt hallaa olemukselleni, Dosto sanoi. -- En muista, milloin viimeksi olisin saanut kunnon ruokaa.
-- Nouskaa satulaan, Rob sanoi. -- Jokainen sekunti on kallis. Teidän on nyt paettava. Minä lähden etsimään Kaarnea.
-- En jätä sinua yksin, luutnantti Mazinsky sanoi.
-- Kiitos tarjouksesta, mutta pärjään paremmin yksin.
Luutnantti epäröi ja sanoi: -- En ole nähnyt Rebecaa sitten teidän lähtönne. Haluaisin tietää, mitä hänelle on tapahtunut.
-- Tämä se tästä vielä puuttui, Dosto sanoi. -- Minä jo arvelinkin, että jotain teidän välillänne oli kytemässä.
-- Koko metsä on hälytystilassa, Rob sanoi. -- Teidän on paettava, kun se vielä onnistuu. Ei ole aikaa mihinkään muuhun.
-- Rob on oikeassa, sanoi vihreäasuinen neito, joka ilmestyi heidän eteensä kuin tyhjästä.
-- Rebeca, luutnantti Mazinsky henkäisi.
-- Arvasin, mitä oli tekeillä heti kun kuulin laukaukset.
-- Tulimme hakemaan luutnantti Mazinskyn ja Doston, Rob sanoi.
-- Teille koittaa kuumat oltavat. Sisareni ovat raivoissaan kasakoiden hyökkäyksestä. He valmistautuvat vastaiskuun. Ovat pian täälläkin. Meidän on lähdettävä heti.
-- Meidän? luutnantti Mazinsky sanoi.
-- Etkö huoli minua mukaasi? Rebeca sanoi ja siristi silmiään.
-- Tietysti huolin, luutnantti sanoi. -- En olisi osannut edes toivoa, että tässä kävisi näin.
-- Mitä minä sanoin, Dosto henkäisi ja heilautti käsiään.
-- Lähdetään sitten, Rebeca sanoi ja hyppäsi vapaan hevosen selkään.
-- Osaatko ratsastaa? Dosto kysyi sukien takkuista partaansa.
-- En ole koskaan ratsastanut, mutta tiedän, miten se tapahtuu.
-- Nyt en kyllä tajunnut.
-- Selitän joskus tarkemmin, Rebeca naurahti. Hän kääntyi Robin puoleen ja sanoi: -- Kaarne ei ole täällä. Hän on viidenkymmenen kilometrin päässä pohjoisessa, aivan metsän ytimessä, Edenin kibazissa.
Rebecan ilme muuttui huolestuneeksi. -- Sinun on ehkä hyvä tietää, ettei hän ole entisensä.
-- Mitä tarkoitat?
Räjähdys vavisutti metsää.
-- En ehdi selittää. Moriah tietää siitä kaiken. Onnea matkaan.
Rebeca kannusti hevosen liikkeelle ja komensi kasakoita: -- Seuratkaa minua. Näytän tietä.
Rob heilautti kättään hyvästiksi, hyppäsi kiinni lähimmän puun runkoon ja kapusi sen ylimmille oksille. Hän päätti kiertää Ellamin kaukaa nyt kun siihen oli sohaistu oikein kunnolla. Laukausten äänet repivät metsän hiljaisuutta. Kasakoiden harhautusjoukot pakenivat zooneja henkensä kaupalla. Rob toivoi, että mahdollisimman moni selviäisi hengissä pois Kirotusta metsästä.

31. LUKU -- EDEN

Aurinko oli laskemassa. Pimeys voitti valon. Rob piileskeli puun oksalla keskellä Edeniä. Kylä oli kukkuloiden ympäröimässä laaksossa, tiheän puuston peitossa. Laaksossa, jonka läpi virtasi vuolas joki.
Rob oli nähnyt puiden varaan rakennetut talot ja suuren määrän eri ikäisiä zooneja. Hän oli nähnyt myös Kaarnen. Neito sulautui hyvin zoonien joukkoon. Tuntui nauttivan olostaan. Rob oli katsonut haikeana, miten Kaarne oli harjannut sarvekasta metsäkaurista, jutellut sille, silittänyt sen turpaa, syöttänyt sille omenoita.
Rob hätkähti kuullessaan rapinaa viereisestä puusta. Etsinsangassa näkyi punainen piste. Hän otti reisikotelosta mustan pistoolin, mutta laski aseen alas, kun näki tulijan.
-- Kemal, vanha veijari, Rob kuiskasi. -- Eikö kyyti Taraksen satulalaukussa kelvannut?
Kemal tuli Robin syliin ja yritti kaivautua paidan sisään.
-- Päätit sitten seurata minua. Saat kyllä liikkua omin avuin, Rob jutteli marakatille ja silitti sen valkoista partaa. -- Yritän pelastaa Kaarnen, mutta se ei ole helppoa. Haluaisitko kenties auttaa minua?
Kemal katsoi Robia silmiin ja liikutti tämän huulia sormellaan.
-- Tule, Rob sanoi ja hyppäsi. Hän liukui ilman halki toiseen puuhun kuin näkymätöntä köysirataa pitkin. Kemal katsoi hänen peräänsä pää kallellaan ja seurasi omalla tyylillään.
Rob oli pohtinut, miten saisi kosketuksen Kaarneen. Nyt hänellä oli ratkaisu. Hän meni talon yläpuolelle ja laskeutui varovasti katolle. Siellä oli sadesuojalla varustettu ilmanvaihtoluukku, joka oli juuri sopivan kokoinen marakatille. Rob otti legioonalaissoturin varusterepusta ohutta köyttä ja laski sen aukkoon. Hän kosketti marakattia ja näytti köyttä. -- Etsi Kaarne. Ymmärrätkö?
Kemal nyökytti päätään.
-- Mene alas.
Marakatti pujahti sisään luukusta.
Oli aivan hiljaista.
Rob pidätti hengitystään.
Sitten kuului kirkaisu.
Tämä ei mene nyt niin kuin pitäisi, Rob kirosi mielessään. Kemal kapusi takaisin ylös, ja samassa koko kylä räjähti toimintaan.
Rob napsautti auki käärmetervarasian, otti viimeisen nokareen ja loikkasi puuhun paetakseen kohti pohjoista.
Hän eteni vimmattua vauhtia, kunnes edessä olevan puun latva pirstaloitui räjähtävän vasaman voimasta.
-- Sinut on nähty! Olet piiritetty! kuului huuto alhaalta.
Rob kytki virran suojasädehaarniskaansa. Hänet huomattaisiin helpommin sen hohteen takia, mutta hän olisi sentään suojassa räjähdyksiltä.
Alkoi villi kujanjuoksu.
Rob hyppi ja liukui oksalta toiselle. Hän näki zoonit etsimen tutkakuvassa ja yritti kiemurrella väljemmille vesille. Kypärän tutkakuva, kuulohavainnot ja tuoksut sulautuivat dragan tárin ansiosta yhdeksi aistimukseksi. Hän ikään kuin tiedosti zoonien kevyet askeleet ympärillään, varsijousen ojentumisen, sormen puristumisen liipaisimen ympärille.
Käärmeterva auttoi ennakoimaan tapahtumien kulkua. Hän oli huomannut sen jo lapsena. Hän näki tulevaisuuden erilaiset polut näkökentässään, niiden erilaiset haarautumat, laski todennäköisimmän ja pysyi parin askeleen verran vastustajiensa edellä.
Hän hyppi puusta toiseen räjähdyksiä väistellen ja tapahtui pieni ihme. Hän pääsi saartorenkaan läpi. Zoonit eivät kuitenkaan hellittäneet. He juoksivat hänen perässään ketterästi kuin metsän jumalattaren itsensä luomat kauriit.
Vasamat lensivät ja vavisuttivat metsää.
Sitten tuli hetki, jota Rob oli pelännyt. Ryhmä peurojen vetämissä kelkoissa istuvia zooneja sulki reitin hänen edessään. Hän yritti väistää vasemmalle. Hyppäsi pitkään liukuun, liisi kuin kotoinen rukkasorava kädet ja jalat lentoa tasapainottaen. Samaan aikaan, kun hän oli saamaisillaan kiinni puun rungosta, neljä vasamaa helähti irti jousista täsmälleen yhtä aikaa. Hän ei tiennyt oliko se sattumaa vai zoonien taituruutta, mutta kaikki mahdolliset pakotiet sulkeutuivat.
Rob valitsi niistä pienimmän pahan.

* * *

Kapteeni Francis Ravaille seurasi tutkakuvasta Edenin kibazin öisiä tapahtumia. Erämaalegioonalaiset olivat kymmenen kilometrin päässä zoonien salatuimmasta kylästä aivan Kirotun metsän ytimessä.
Muutamaa päivää aikaisemmin he olivat seuranneet kasakoiden hyökkäystä Ellamin kibaziin. Kasakat olivat toimineet taitavasti, harhauttaneet, hajaantuneet ja paenneet arolle. Kapteeni oli pysynyt erillään siitä kaikesta.
Se ei ollut hänen sotaansa.
Ei hänen taistelunsa.
Hän oli alkanut jäljittää etsinsankaa kantavaa nuorukaista, joka oli irtautunut kasakoiden joukosta ja jatkanut matkaa syvemmälle metsään.
Nyt nuorukainen oli vankina. Ja jossakin siellä oli myös Pandora. Kapteeni oli siitä varma.
Hänen tehtävänsä oli viedä neito ja poika prinssi Vladimirille, ja sen hän tekisi.
Se oli hänen sotaansa.
Hänen taistelunsa.

* * *

-- Mistä sait nämä varusteet? Moriah kysyi Rob McCoolilta ja piteli kädessään legioonalaissoturin etsinsankaa.
-- Kasakoilta.
-- Ei kasakoilla ole tällaisia.
-- He ottivat ne niiltä samoilta miehiltä, jotka hyökkäsivät Ellamiin.
Rob istui tuoliin sidottuna. Huoneessa oli muitakin. Rob tunnisti Kaarnen, mutta tyttö ei huomioinut häntä mitenkään erityisesti, ei näyttänyt tietävän, mistä oli kyse.
-- Miehet seurasivat lentopurtta metsästä arolle, Rob jatkoi. -- He hyökkäsivät kimppuuni, mutta pakenin ja osuin keskelle kasakkaleiriä. Yksi hyökkääjistä ei selvinnyt kasakoiden vastaiskusta. Nämä ovat hänen varusteensa.
-- Miksi kasakat antoivat ne sinulle?
-- He halusivat, että vapautan heidän veljensä.
-- Miksi et paennut kasakoiden kanssa, kun heidät oli vapautettu?
Rob puri huultaan. -- Halusin tavata Kaarnen.
-- Kaarnea ei ole olemassakaan, Moriah totesi kylmästi.
Rob katsoi Moriahiin ihmeissään ja käänsi päänsä Kaarnea kohti. -- Mitä tarkoitat? Hän seisoo tuossa.
Zoonien asuun pukeutuneen tytön siniset silmät välähtivät kiukusta. -- En ole Kaarne. Olen Rimona.
-- Mitä tämä tarkoittaa? Rob kysyi. -- Mitä olette tehneet hänelle?
-- Hän on nyt yksi meistä, Moriah sanoi painokkaasti. -- Ja kysymys kuuluu: mitä me teemme sinulle?
Asiat eivät taaskaan menneet niin kuin Rob oli suunnitellut. Hän oli vankina, ja Kaarne oli päästään sekaisin.
Hän päätti paljastaa korttinsa, kun Kaarne oli vielä lähellä ja kuuli kaiken.
-- Minulla oli mukanani kide, johon on tallennettu Kaarnen kaikki muistot. Sen avulla hafiza silmekin tuhoama miel voidaan palauttaa entiselleen.
-- Kide on epäilemättä tässä, Moriah sanoi pidellen jalokivin varustettua korua kädessään.
-- Voisitte antaa Kaarnelle takaisin hänen elämänsä, Rob sanoi.
-- Hän on nyt zooni, osa sisarkuntaamme. Metsä on hänen elämänsä.
-- Hän on ihminen, jolla on menneisyys.
-- Hän on ihminen, jolla on tämä kaikki, Moriah sanoi ja levitti käsiään.
Rob mietti kuumeisesti, mitä sanoisi. Sitten hän keksi.
-- Ennen hafiza silmekiä Kaarne oli Alya, Krimin jalokivi. Hän oli Valid sultanan hovin hayeman. Jos palautatte hänen muistonsa, hänestä tulee taas koodinkantaja. Ajatelkaa sitä. Ajatelkaa mahdollisuuksia, jotka se toisi mukanaan. Teillä olisi keskuudessanne Sulttanaatin mysteerien haltija.
Moriah vilkaisi sivulleen ja kohtasi Hawan katseen. Hän sammutti silmistään kiihtymyksen hehkun, jonka Robin sanat olivat aiheuttaneet.
-- Me keskustelemme asiasta, hän sanoi ja kääntyi takanaan seisovan zoonivartijan puoleen. -- Valmistelkaa kelkkakyyditys. Saatte viedä hänet Amurruun.

* * *

Moriah, Hawa ja Rachel istuivat pöydän ääressä. Paksu kynttilä paloi kivivadilla. Liekistä nousi savukiehkura.
-- En ole varma, onnistuuko palauttaminen, Moriah sanoi. -- Se voi myös epäonnistua. Pahimmassa tapauksessa tuhoamme tytön mielen.
Liekin valossa Moriah näytti tavallista synkemmältä. Ihon tatuoinnit ja hiuksiin kiinnitetyt sulat ja luut korostivat vaikutelmaa.
-- Entä jos se onnistuu? Rachel kysyi.
-- Siinä tapauksessa meillä on käsissämme erittäin vaarallinen ase. Jokainen hayeman on koulutettu Sulttanaatin korkeimpien turvallisuusstandardien mukaan. Heidän on pystyttävä suojaamaan hallussaan olevia kansainvälisiä juurikoodeja ja Sulttanaatin mysteerisalauksia jopa oman henkensä uhalla.
-- Mitä hyötyä siitä olisi meille? Hawa kysyi.
-- Hänen avullaan voisimme kouluttaa hayeman-tasoisia zoonisotureita. Se olisi mahtava voimavara. Sen lisäksi meille avautuisi pääsy kaikkiin Sulttanaatin datajärjestelmiin.
-- Kuulostaa houkuttelevalta.
-- Niin kuulostaa, mutta riski on suuri. Kansainväliset sopimukset määrittelevät koodinkantajat koskemattomiksi. Jos tieto siitä, että olemme kaapanneet yhden heistä, leviäisi, metsämme tuhottaisiin viimeistä puuta ja kivenmurikkaa myöten.
-- Miten kukaan saisi tietää? Rachel kysyi.
-- Se ei olisi todennäköistä, Moriah vastasi.
-- Voiko aikaisemman tietoisuuden palauttaa ja silti säilyttää... Rimonan.
-- En tiedä, Moriah sanoi. -- Ihmisen hermojärjestelmä on joustava, mutta myös äärimmäisen herkkä. Lopputuloksesta ei ole mitään takeita.
-- Saattaisi siis käydä niin, ettei hän olisikaan enää zooni.
-- Kyllä. Hän olisi ainoastaan hayeman, ja sen takia meidän on oltava hyvin varovaisia. Koodinkantajat näyttävät viattomilta, mutta ovat vaarallisia kuin käärmeet.
-- Tuo asettaa uusia ongelmia, Hawa sanoi. -- Voimmeko tehdä hänestä kouluttajan, ellei hän ole zooni?
Hiljaisuus.
Jonka Moriah rikkoi:
-- Jos hän menettää zooni-identiteettinsä eikä ole valmis yhteistyöhön, hänet pitää ehkä...
-- Tuhota, Rachel sanoi.
-- Kyllä. Niin kuin käärme. Meidän on varauduttava pahimpaan.
-- Riskeistä huolimatta kannatan palauttamista, Rachel jatkoi.
-- Emmekö tarvitse neuvoston päätöstä? Hawa kysyi.
Rachel pudisti päätään. -- Tyttö on minun vankini. Minä päätän hänen kohtalostaan.
Rachel katsoi naisia ja tiesi, mitä he ajattelivat. Että hän ei ollut kyennyt päättämään edes oman tyttärensä kohtalosta. Tyttärensä, joka oli hylännyt zoonien lait ja perinteet ja karannut kasakoiden mukaan.
-- Moriah, valmistaudu palauttamaan koodinkantajan tietoisuus, Rachel sanoi. -- Jos emme kokeile, emme saa koskaan tietää. Tässä on sen verran paljon pelissä, ettei yhden löydökkään henki paljon paina.

* * *

Aamun sarastus tunkeutui lehvästön läpi pieneen huoneeseen ja kimalteli vihertävän jalokiven taitavasti hiotuissa särmissä. Moriah seisoi keskellä lattiaa ja sormeili pohjoisen pojalta ottamansa kaulakorun metalliketjua.
Sen käärmemäinen varjo häilyi seinällä.
Moriah oli oraakkeli, ajatuskulkija ja zoonien ikivanhojen perinteiden mukainen koodimestari, mutta hänellä ei ollut hallussaan kansainvälisiä juurikoodeja. Hänen toimintansa oli sidottu metsään. Hänen mieltään kutkutti ajatus siitä, että tarvittavat koodit olivat hänen kämmenellään lepäävässä korussa, ja että niiden avulla hän voisi saada pääsyn maailmanlaajuisiin dataverkkoihin.
Ajatus oli huimaava.
Kauan sitten rakennetut tietojärjestelmät olivat aivan oma maailmansa, ja hän voisi päästä niistä osalliseksi. Hän näkisi pyhän prisman, Pythagoraan kymmenen pistettä, Orfeuksen mysteerit ja Eleusiksen.
Moriahin ajatukset katkesivat, kun ovi aukesi, ja nuori neito astui sisään. Hänen hiuksensa olivat mustat. Valppaat silmät säihkyivät sinisinä.
-- Huomenta, kunnianarvoisa äiti, Rimona sanoi.
-- Käy vuoteelle, Moriah komensi ehkä liiankin ankarasti.
-- Mikä hätänä? Rimona kysyi ojentuessaan pitkäkseen kapealle sängylle.
-- Ei mikään, Moriah pehmensi sanojaan. Hän järjesteli vuoteen vierellä olevan tietoisuuskojeen johtimia ja kytki virran päälle.
-- Haluaisitko, että palauttaisin sinulle entisen tietoisuutesi ajalta, jolloin et ollut vielä zooni? hän kysyä töksäytti.
Rimona kohottautui istumaan. -- Liittyykö tämä siihen poikaan, joka tuli kyläämme?
Moriah katsoi Rimonaa silmiin. Yhtäkkiä hän tunsi suunnatonta kiintymystä tyttöä kohtaan. Se oli vahvaa, aitoa välittämistä, erilaista kuin niiden lukemattomien zoonityttöjen kohdalla, jotka hän oli kouluttanut vuosien varrella. Rimona oli enemmän kuin oppilas. Hän oli kuin oma tytär, hänen luomuksensa. Moriah oli kunnianarvoisa äiti ja oraakkeli eikä hänellä ollut omia lapsia, mutta hän oli luonut Rimonan mielen, ja hän oli ensimmäinen olento, jonka tämä oli oppinut tuntemaan. Hän oli tälle kuin äiti, ja sen takia seuraava kysymys raastoi hänen sydäntään. Hän tiesi, että se johtaisi tilanteeseen, joka voisi rikkoa heidän välinsä.
-- Haluaisitko unohtaa Rimonan ja olla jotakin muuta? Olla se, joksi kasvoit ennen kuin Sulttanaatin datakirurgit tuhosivat mielesi hafiza silmekissä, Moriah jatkoi piittaamatta Rimonan kysymyksestä. He ennättäisivät puhua pojasta myöhemmin.
Rimona ei ymmärtänyt kysymystä. Hän tiesi entisestä elämästään vain sen vähän, mitä Moriah oli kertonut. Ei hänellä ollut siitä omia muistoja. Ei mitään, mitä kaivata. Ei mitään, mitä haluta. Hän väisti kysymyksen kysymyksellä.
-- Onko se edes mahdollista?
-- Ehkä?
-- Miten se tapahtuisi?
-- Sillä pojalla oli mukanaan tallenne aikaisemmasta elämästäsi.
-- Tallenne aikaisemmasta elämästäni, Rimona sanoi hiljaa. -- Hän puhui siis totta.
Moria aukaisi kämmenensä, jolla hehkui pieni kide. -- Tietoisuutesi tallennettiin tämän kiteen prismoihin ennen Sulttanaatissa tehtyä koodinpurkua. Voisin ehkä palauttaa mielesi tilaan, jossa se oli ennen operaatiota.
-- Entä mitä tapahtuisi minulle? Mitä tapahtuisi Rimonalle? Lakkaisinko minä olemasta?
-- En tiedä. On hyvin mahdollista, että Rimona katoaisi. En osaa sanoa. Minulla ei ole kokemusta vastaavista toimenpiteistä.
-- En oikein tiedä, Rimona epäröi. -- Onko minun päätettävä asiasta nyt?
-- Päätös on jo tehty. Halusin vain kuulla mielipiteesi.
-- Mitä tarkoitat, että päätös on tehty? Rimona hätääntyi.
-- Rachelilla on löytäjänäsi ja Ellamin kibazin päällikkönä oikeus päättää kohtalostasi. Hänen mielestään on metsän etu, että hayeman-tietoisuutesi palautetaan. Sinun on alistuttava hänen tahtoonsa.
Rimona nousi sängyltä, polvistui Moriahin eteen, laski kätensä tämän polville. -- Kasvatit minut zooniksi. Olen metsän sisar. Olen osa metsää. En halua, että tietoisuuteni korvataan jollakin vanhalla tallenteella. Se tarkoittaisi kuolemaani. En olisi enää minä.
Moriah tunsi liikutuksen vavisuttavan mieltään. Hän ei ollut tuntenut vastaavaa pitkään aikaan. Hän silitti Rimonan hiuksia ja laski tatuoidut kätensä tytön hermostuksesta kylmenneille sormille.
-- Lapseni, meidän on ajateltava metsän parasta.
-- En ymmärrä, miksi olisi parempi, että minä lakkaisin olemasta ja tilalleni tulisi joku hayeman.
-- Entinen minäsi oli hyvin voimakas. Auttaisit meitä antamalla hänen tulla tilallesi. Olisit kansamme pelastus. On totta, että sinä katoaisit, mutta muistosi jäisi elämään. Siitä tulisi tärkeä osa kansamme tarinaa. Uhrisi muistettaisiin aina. Olisit meille Rimona, joka syntyi uudelleen hayemanina.
Moriah otti Rimonan kasvot kämmentensä väliin.
-- Ja kutsuisimme sinua edelleen Rimonaksi.
Kyyneleet valuivat Rimonan poskille.
-- Mutta minä en tunnistaisi enää nimeäni. Haluatko sinäkin hylätä minut?
-- En haluaisi, Moriah sanoi, -- mutta se on meidän kaikkien parhaaksi, metsän parhaaksi, lunastat meille uuden tulevaisuuden.
Rimona vavahteli liikutuksesta ja kävi pitkäkseen sängylle.
-- Minä annan periksi. Minä olen zooni. Tee se, mikä on väistämätöntä. Tee se metsän parhaaksi.
Moriah ei sanonut mitään. Hän tunsi tytön tuskan sydämessään, mutta hänellä ei ollut antaa enempää lohdutuksen sanoja.

* * *

Legioonalaiset olivat ryhmittyneet metsäisen kukkulan ympärille. Kapteeni Francis Ravaille otti tietoisen riskin virittäessään viestilaitteen antennin korkealle puuhun. Tilanne kuitenkin vaati sitä. He aikoivat siepata Pandoran ja metsäläispojan. Se onnistuisi hänen joukkueeltaan. He pystyisivät siihen. Jälki olisi veristä, mutta he saisivat kohteet pois metsästä. Ongelmana oli pitkä matka metsästä Novgorodin hallussa oleville maille. Heidän pitäisi päästä Dneperille saakka, ja siihen he tarvitsisivat apua. Heillä ei ollut varaa törmätä matkalla kasakoihin tai tataareihin tai muihin kulkijoihin. Novgorodilaiset saisivat tulla hakemaan heidät, kunhan he pääsisivät ulos metsästä, pois puolalaisten magnaatien mailta.
Valo viestintälaitteessa ilmoitti, että yhteys oli muodostettu. Meni vielä hetki, ennen kuin Raz Rasputinin, kuvajainen ilmestyi näkyviin.
Opritsnikkien päällikön kelmeä katse oli viileän kysyvä.
-- Mitä uutisia?
-- Tiedämme, missä Pandora on, kapteeni Ravaille vastasi.
-- Hyvä, Raz Rasputin sanoi ilmeenkään värähtämättä. -- Tuokaa hänet tänne.
-- Tarvitsemme apujoukkoja Puolan rajalle. Kasakat ovat liikkeellä. Törmäsimme heihin jo aikaisemmin ja menetimme yhden miehen. Tehtävä vaarantuu, jos yritämme päästä sinne omin avuin.
Kersantin lähettämät koordinaatit tallentuivat Raz Rasputinin viestilaitteeseen, joka näytti kartan ja sijainnin ilmaan heijastuvana kuvajaisena. Hän katseli kuvaa ja hieroi mustaa partaansa.
-- Millaisen osaston tarvitsette?
-- Lähettäkää taistelulaiva ja kaksi kiiturieskadroonallista opritsnikkejä.
-- Tiedät hyvin, etten voi lähettää taistelulaivaa kansainväliseen ilmatilaan.
-- Pinta-alukset ovat liian hitaita. Selviämme metsästä, mutta saamme peräämme äkäisen saattojoukon. Aika ei riitä. Usko kun sanon. Teidän on otettava meidät kyytiin heti, kun pääsemme ulos metsästä. Ottakaa mukaanne myös pari pienempää alusta.
-- Lähestyn asiassa prinssi Vladimiria.
-- Tehkää se nopeasti. Olemme keskellä vihamielistä aluetta. Seuraava siirto on tehtävä pian.
Opritsnikkien päällikkö katkaisi yhteyden.
Kapteeni Ravaille kirosi. Hänen teki mieli hyökätä kylään saman tien, ottaa kohteet mukaan ja kiitää tiehensä, mutta hän ymmärsi, ettei siinä olisi järkeä. Hän oli aliarvioinut keijujen taistelukyvyn alakanttiin. He olivat taitavia liikkujia ja käyttivät aseitaan tehokkaasti. Hänen oli pakko myöntää, että jos legioonalaisilla ei olisi suojasädehaarniskoita, joukkue olisi jo tuhottu.
Hyökkäys olisi suunniteltava huolella.

* * *

Moriah asetti kiteen rasiaan, joka oli yhdistetty tietoisuuskojeeseen, ja viritti lukulaitteen spektrit oikeille aallonpituuksille.
Rimona makasi sängyllä huumattuna. Mustat hiukset laskeutuivat tyynylle, silmät olivat kiinni, johdot teipattuina ohimoille.
Moriah painoi johtimen hiuksissaan olevaan istukkaan ja alkoi tutkia kiteen sisältämiä koodeja. Ne avautuivat hänen eteensä kuin palatsi täynnä huoneita ja loppumattomia arkistoja. Tietoa oli valtavasti. Kokonainen maailma. Jokainen ihminen oli maailma; tiedosta, tunteista, muistoista ja kokemuksista muodostunut kokonaisuus. Ja kuolemassa tuo maailma lakkasi olemasta. Tai siirtyi toiseen todellisuuteen.
Moriah tunsi itsensä pieneksi kaiken sen tietomäärän äärellä. Hän ei voinut valikoida mitään. Siihen ei ollut mitään mahdollisuuksia. Sitä paitsi dataan kajoaminen voisi vaarantaa kaiken. Oli vain avattava väylä Rimonan tietoisuuteen ja toivottava parasta.
Hän teki tarvittavat kytkennät ja liikautti lopuksi tietoisuuskojeen kytkintä. Koodit alkoivat virrata avointa hermoväylää pitkin ja asettua hermosolujen muistipaikoille.
Moriah rukoili mielessään, ettei tämä olisi Rimonan loppu.

* * *

Ensin näkyi pelkkää valoa. Kajastus tuli luomien läpi. Sitten silmät aukesivat, ja näkyviin tuli katto. Siinä hetkessä kaikki kävi selväksi ja teräväksi. Hän tiesi, missä oli, tiesi, kuka oli, tiesi kaikki nimensä. Hän oli he, mutta kuitenkin yksi. Suunnattoman voimakas tietoisuus täytti hänen sisimpänsä niin kuin viini täytti maljan.
Hän oli kokonainen ja ehyt.
Hän oli hayeman.
Hän tiesi jo, mitä näkisi, kun kääntäisi päätään. Hän näkisi puiden varaan rakennetun huoneen, jossa oli kuusi zoonia, kolme varsijousta osoittamassa suoraan häneen. Hän pystyi aistimaan ne sisäänsä rakennetun järjestelmän kautta, jota hän nyt hallitsi. Yksi varsijousi oli Naomin käsissä. Oikukas, julma, kaihoisa Naomi. Hänen rinnallaan oli kaksi muuta taistelijaa. Sängyn päädyssä seisoivat Rachel ja Hawa, Ellamin ja Edenin kibazin päälliköt. Ja hänen vieressään istui kunnianarvoisa äiti-Moriah, oraakkeli, ajatuskulkija, zoonien ammoisten koodausperinteiden haltija.
Hän tiesi myös, miksi hänen kätensä ja jalkansa oli sidottu sängyn päätyihin.
He pelkäsivät häntä.
Ja syytä olikin.

* * *

Jättimäinen taistelulaiva lipui kokoonsa nähden huimaa vauhtia Dneperin yli. Työntömoottorit puhkuivat täydellä teholla. Jättimäiset kelluntasäiliöt kannattelivat massiivista, kolmimastoista alusta korkealla ilmassa. Suojasädekentät kimaltelivat kuin märät sateenvarjot kaikkialla aluksen ympärillä.
Taistelulaiva oli leijuvia linnoituksia lukuun ottamatta tehokkain käytettävissä oleva sota-alus. Siihen mahtui useita pataljoonia sotilaita. Tykkitorneja oli sijoitettu keulaan, perään, kannelle ja pohjaan. Tulivoima oli valtava. Taistelulaivan saattoi päihittää vain toinen taistelulaiva.
Prinssi Vladimir Vasilievitš Rosnevski istui amiraali Pjotr Potemkinin komentohuoneen komentopöydän takana. Hän ojensi kätensä ja sammutti viestintälaitteen. Hän oli juuri neuvotellut kapteeni Francis Ravaillen kanssa.
-- Sen kummemmin tietämättä operaation lopullisia tarkoitusperiä, minun täytyy sanoa, että tämä on aikamoinen riski, amiraali totesi. Hän seisoi pöydän edessä ja nojasi vasemmalla kädellä miekkansa kahvaan.
-- Riski, joka kannattaa ottaa, prinssi Vladimir sanoi ja naputti pöydänreunaa sormillaan.
-- Siitä minä en tiedä. Tiedän vain, että olemme parasta aikaa puolueettomalla alueella. Kansainvälisten sopimusten mukaan tänne saa tulla vain pinta-aluksilla, joissa on perinteinen aseistus.
-- Haastakoot meidät sitten Hoegin tuomioistuimeen.
-- Oranjen ruhtinas varmaan ilahtuisi, jos saisi sinut vieraakseen.
-- Sitä iloa en aio hänelle suoda, prinssi tuhahti.
-- Olette oikeassa, amiraali sanoi. -- Ei kenelläkään ole halua puuttua tähän selkkaukseen. Emme sodi suoraan kenenkään etuja vastaan. Ainakaan vielä.
Amiraali Potemkin työnsi sormensa korkean kauluksen ja kaulan väliin. Häntä hermostutti olla mukana operaatiossa, jonka tarkoitus ja tavoite jätettiin hänelle epäselväksi. Hän oli äitinsä puolelta ikivanhaa boijarisukua ja isänsä puolelta vanhaa puolalaista ruhtinassukua, jolla oli vuosisataiset perinteet Novgorodin laivaston johtajina. Hän tunsi arvonsa ja oli loukkaantunut prinssin salamyhkäisyydestä, vaikkei sitä näyttänytkään. Hänen mittapuullaan prinssi Vladimir oli nousukas ja kiipijä, joka tavoitteli tsaarillista asemaa avoimen julkeasti ilman tarvittavia kannuksia. -- Sulttanaatti on ehkä suurin kysymysmerkki, amiraali jatkoi. -- Valid sultana on vieläkin tuohduksissaan koodinkantajastaan.
-- Se on pelkkää kalastelua. Yrittävät sysätä syyn katoamisesta minun niskaani. Täysin perättömiä valheita. Mamelukkiterroristien ja has'hassinien tekosia. Valid sultana haluaa aiheuttaa epäsopua, koska pelkää, että otamme Mustanmeren pohjoisrannat haltuumme.
-- Sitä juuri tarkoitin. Valid sultana voi nähdä operaatiomme uhkana rajojaan kohtaan.
-- Siinä tapauksessa hän saattaa olla oikeammassa kuin arvaakaan.
-- Mitä tarkoitatte, teidän armonne?
-- Sulttanaatti on laiskistunut ja heikentynyt rauhan vuosien aikana. Me olemme voimistuneet. Heidän kalustonsa on vanhentunutta. Kuinka luulisit käyvän, jos aloittaisimme täysimittaisen hyökkäyksen heitä vastaan?
Amiraali rypisti tuuheita kulmiaan, otti muutaman askeleen, katsoi ulos ikkunasta, silitti kiharaisia pulisonkejaan ja palasi takaisin. -- Sulttanaatin pohjoiset rajat Moldavian tällä puolen ovat veteen piirretty viiva. Linnoitusketju on harva ja miehiä vähän. Krimin tataarit ovat hurjia sotureita, mutta he harrastavat lähinnä ryöstöretkiä ja pitäytyvät muuten niemimaallaan. Kasakat ovat suurin kysymysmerkki. Heidät pitäisi savustaa ulos koloistaan. Heitä ei parane jättää selustaan. Lopulta kaikki on tietysti kiinni siitä, millaista aseistusta käyttäisimme. Mihin meillä on uskallusta?
-- Niin. Mihin meillä on uskallusta?
Prinssin kysymys jäi leijumaan ilmaan. Sanat kuulostivat enteellisiltä. Amiraalia harmitti, että hän ei kuulunut prinssin sisäpiiriin. Operaatio oli liian salamyhkäinen. Prinssi uskoutui vain opritsnikkien komentajalle, Raz Rasputinille.
-- Jos meillä olisi uskallusta rikkoa kansainvälisiä sääntöjä, ja jos saisin käyttää koko laivastoa, amiraali Potemkin jatkoi, -- etenisimme melko nopeasti Istanbulin porteille saakka. Olen varma, että saisimme tukea bulgaareilta, romanialaisilta ja serbeiltä, ja tietysti kreikkalaisilta.
-- Mitä, jos saisimme haltuumme Sulttanaatin mysteerikoodit.
Amiraali jäykistyi ohikiitäväksi hetkeksi, mutta kuitenkin niin, että prinssi Vladimir huomasi sen. Sitten hän rentoutui ja sanoi: -- Se muuttaisi tietysti voimatasapainon puolellemme. Ei olisi epäilystäkään, ettemmekö saisi vallattua vaikka koko Sulttanaattia.
-- Palataan asiaan myöhemmin, prinssi sanoi. -- Voitte poistua.
Amiraali Potemkin kumarsi jäykästi ja kääntyi kohti ovea. Oli suuri kunnia saada Novgorodin prinssi ja ruhtinaskunnan perijä vieraaksi alukselle, mutta siitä huolimatta amiraalia kaiveli se, että hänet oli juuri komennettu poistumaan omasta komentohuoneestaan.

* * *

Rob McCool istui selkä vasten huoneen läpäisevää puunrunkoa yhdessä Edenin kibazin lukuisista rakennuksista. Jaloissa, käsissä ja kaulassa rautavanteet. Ketjut kiedottuna puunrungon ympärille.
Rob oli tullut vapauttamaan Kaarnen, mutta tyttö oli muuttunut, ei muistanut häntä. Hänen piti olla vapauttaja, mutta hän olikin itse vanki. Hän oli pilannut kaiken. Ja Moriah oli ottanut korun ja sen sisälle kätketyn kiteen.
Ovelta kuului askelia.
Sisään astui neito vihreässä zooniasussa.
Kaarne.
-- Hei Roibéard McCool.
Robin leuka loksahti rintaan silkasta hämmästyksestä. -- Sinä muistat minut. Muistat tosinimeni.
-- Minä muistan sinut. Pelastajani, sinisilmäinen neito sanoi veikeästi virnistäen.
Rob aisti viimeisessä sanassa lempeää kiusoittelua. Hän kalisutteli kahleitaan ja sanoi: -- En onnistunut pelastamaan sinua tällä kertaa. Jouduin piru vie itse rautoihin.
-- Kyllä sinä onnistuit, Kaarne sanoi. -- Muistini nollauduttua minusta tehtiin zooni, mutta kunnianarvoisa äiti Moriah palautti vanhan tietoisuuteni kiteen avulla. Se oli korussa niin kuin sanoit.
-- Olet taas Kaarne?
-- Olen paljon muutakin. Olen pieni orjatyttö, olen Sulttanaatin koodinkantaja ja Kirotun metsän neito. Olen tataari, hayeman ja zooni. Olen Kökö, Alya ja Rimona. Olen sekoitus erilaisia muistoja. Toiset kirkkaampia ja vahvempia, toiset hämärään haipuneita. Välillä päässäni käy aivan mahdoton viserrys, mutta siihen kai tottuu.
-- Entä zoonit?
-- He pitävät minua suuressa arvossa. Pyysivät minua jäämään luokseen.
-- Mitä vastasit?
-- En vielä mitään. Mitä sinä haluaisit?
Rob McCool tutki tytön silmiä, jotka olivat todellakin kuin tunturilammikot. Niin oli Fionn-setä niitä kuvaillut joskus kauan sitten. Ne hehkuivat itsevarmuutta ja tietämystä. J ne saivat Robin tuntemaan itsensä samaan aikaan levolliseksi ja jännittyneeksi. Hän oli iloinen Kaarnen puolesta, että tämä oli taas ehyt ja kokonainen. Mutta samalla hän oli epävarma. Hänen edessään seisoi tyttö, tai pikemminkin nainen, jota hän ei tuntenut kovin hyvin yhteisestä menneisyydestä huolimatta.
-- Haluaisin sinut mukaani Pirunkirnuun.
-- Niin kuin halusit silloin kun olimme Topkapissa valid sultanan valtaistuimen edessä.
-- Kyllä.
-- Minun täytynee ottaa toiveesi huomioon, Kaarne sanoi hymyillen.
Samalla hetkellä avoimesta ikkunasta lensi huoneeseen lieriömäinen purkki. Se kopsahti takaseinään, ja huoneen ilma täyttyi hetkessä silmiä ja keuhkoja kirvelevällä kaasulla, joka vei tajun.

* * *

Kapteeni Francis Ravaille tunkeutui taloon. Hän löysi etsimänsä kohteet lattialta ja käski miesten ottaa heidät mukaan. Se kävi helposti leijuvöin varustautuneilta, vahvoilta legioonalaisilta.
Samassa jostakin kaukaa kuului ensimmäinen räjähdys.
He olivat aloittaneet hyökkäyksen hiljaa ja nopeasti. Tarkkaan suunniteltuja reittejä pitkin. Oli aika päästää helvetti valloilleen. Konetuliaseet jyskyttivät metsässä, kun kapteeni syöksyi kiiturilleen suojasädehaarniska yllään välkehtien.
Kahdeksan miehen salmiakkikuvio sulki heidät sisäänsä, kun he ampaisivat matkaan kiitureillaan. Puut vilahtelivat näkökentän reunassa. Kasvoivat edessä.
Väistö.
Oikaisu.
Käännös.
Epätasaisen metsämaaston takia tiiviissä muodostelmassa eteneminen ei ollut mahdollista. Tiukasta kuviosta oli pakko tinkiä.
Jostakin syystä se ei ärsyttänyt kapteeni Ravaillea lainkaan.
Hän tunsi pelkkää riemua ja taistelun aiheuttamaa huumaa. Kolme erillistä iskujoukkoa mellasti eri puolilla kylää. He vetivät puoleensa vihollisen joukkoja. Antoivat kapteenille ja hänen kymmenelle miehelleen tilaa toimia ja paeta.
Yllätys oli onnistunut yli odotusten.
Kapteeni Ravaille nauroi mielessään kiihdyttäessään vauhtiaan läpi metsän.

32. LUKU -- KATTILALAAKSO

Iltapäivän aurinko oli jo pitkällä, kun legioonalaiset syöksyivät ulos Kirotusta metsästä. He järjestyivät täydessä vauhdissa liljamuodostelmaan kapteeninsa ympärille. Vihreänä vellovan ruohotasangon korsiaallot taipuivat kiitureiden alla. Muutama pilviriekale vaelsi taivaalla.
* Vaara oikealla, kersantti viestitti.
Kapteeni Ravaille näki etsinsankansa zoomatussa näkymässä kymmeniä kasakoita, jotka ratsastivat heidän kanssaan samaan suuntaan.
* Väistetään vasemmalle.
Kasakat jäivät jälkeen. Muutaman minuutin kuluttua legioonalaiset laskeutuivat matalien harjanteiden ympäröimälle tasangolle, joka oli kuin kattilan pohja. He jatkoivat matkaa, kunnes erikoinen näky pysäytti heidät.
Maa alkoi liikkua. Se ikään kuin hilseili.
Valtava, useasta palasta koostuva naamiointikangas kuoriutui suuren kasakkaleirin yltä. Kansasta kannattelevat poijut vedettiin maahan ja kangastilkut käärittiin vankkureihin. Kaikki tapahtui harjoitellun rivakasti. Rutiini oli toistettu epäilemättä lukemattomia kertoja. Samaan aikaan hevosten vetämät tachankat ajoivat asemiin.
Kapteeni ymmärsi, että he olivat menneet ansaan. Kasakoiden tuhannet ratsukot liikahtelivat malttamattomina heidän edessään.
* Käännytään vasemmalle. Noustaan harjanteelle, kapteeni komensi. Hän ei ollut vielä kovin huolissaan. Kiiturit olivat hevosia huomattavasti nopeampia. He pääsisivät pakoon.
Mutta puoli kilometriä edettyään heidän oli pakko pysähtyä. Edessä olevalle harjanteelle nousi leveä ja muutaman ratsukon syvyinen rivistö kasakoita. Jouhet ja viirit liehuivat eskadroonien bunchuk-saloissa.
Kapteeni Ravaille kirosi. * Peräännytään, hän komensi.
Legioonalaiset pyörsivät kiiturinsa takaisin metsän suuntaan. Harjanteen vallanneet kasakat eivät odottaneet, vaan lähtivät rynnäkköön. Molemmilla puolilla laakson reunoilla näkyi nyt kasakoita, jotka kisasivat legioonalaisten kanssa kohti metsää.
Takaa tulleilla kasakoilla oli nyt etumatka, ja pihdit puristuivat kiinni.
Kapteeni Ravaille ymmärsi, että ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi murtautuminen kasakkaketjun läpi sen heikoimmasta kohdasta.
* Tehdään kolme linjaa. Ensimmäiseen Cobra. Viimeiseen kohteet. Isketään kolmena aaltona. Kun pääsemme läpi, niin kierrämme koko osaston metsän reunaa pitkin ja jatkamme matkaa.
Silloin oli vuorossa yllätys, joka hämmästytti legioonalaisia jahtaavat kasakat.
Taivas puhkesi kimeään vihellykseen. Parin sekunnin kuluttua kasakoiden pääjoukon keskellä räjähti. Kahdet vankkurit ja kymmeniä miehiä ja hevosia sinkoili ympäriinsä verisinä riekaleina. Räjähdys jätti maahan syvän kraatterin. Heti perään seurasi kolme räjähdystä lisää.
Paria sekuntia myöhemmin kaksi lentopurtta viiletti suhisten leirin yli. Niiden konetykit hakkasivat miehiä ja hevosia kappaleiksi armottomalla jyrinällä.
Pihtiliikettä tehneet etuvartiot yrittivät hajaantua, mutta lentopurret kaarsivat heidän kimppuunsa ja niittivät maahan kaikki pakoon pyrkivät ratsukot.
Kapteeni Ravaille oli pysäyttänyt osastonsa. Hän hymyili ja katsoi taivaalle ilmestynyttä henkeäsalpaavaa näkyä. Se oli jättimäinen taistelulaiva. Niin suuri, että peitti auringon ja heitti arolle valtavan varjon. Sen mastoissa liehuivat Novgorodin liput: siivekäs valtaistuin kotkanpääkäsinojineen.
Aluksen pohjatykit jyrähtivät ja moukaroivat maata kasakoiden pääjoukon ympärillä. Kasakat eivät tienneet, mitä tehdä. He eivät voineet lähteä mihinkään suuntaan.
Yllättäjät olivat joutuneet yllätetyiksi, saartajat saarretuiksi.
Tulitus taukosi ja taistelulaivan kaiuttimet vingahtivat. Heti perään kuului jyrisevä ääni.
-- Täällä puhuu Novgorodin lentolaivaston amiraali Pjotr Potemkin. Käskemme teitä antautumaan ehdoitta ja laskemaan aseenne. Pakenijoita rangaistaan kuolemalla.
Paikoilleen jähmettyneet kasakat eivät tienneet, mitä tehdä. Erään eskadroonan päällikön hermot pettivät. Hän vihelsi ja johdatti miehensä irti pääjoukosta. Taistelulaivan tykit jyrähtivät välittömästi. Yksi ratsastaja selvisi ankarasta tulituksesta, mutta paikalle lentävät taistelupurret niittivät hänet maahan.
Kasakoiden taistelutahto läsähti kuin puhkaistu sian rakko. Heidän vaihtoehtonsa olivat kuivuneet olemattomiin. Heidän oli joko toteltava tai kuoltava murskaavan ylivoiman alla.
Kosevoi Bogdan Boroshenko ei aikonut uhrata miehiään näin epätoivoisessa tilanteessa. Hän viestitti antautumiskäskyn atamaneilleen. Kasakkaeskadroonat jalkautuivat ja laskivat aseensa.
Taistelulaivan pohjaluukut aukaistiin. Yli tuhat raskaasti aseistautunutta opritsnikkia laskeutui maahan liitovarjojen ja leijuvöiden varassa. Suojasädehaarniskat kimalsivat mustien univormujen päällä. He levittäytyivät kentälle ja alkoivat jakaa kasakoita osastoihin.
Taistelulaivan kannelta nousi ilmaan fregatti, joka laskeutui legioonalaisten luo. Aluksesta tuli ulos opritsnikkeja, jotka tervehtivät kapteeni Ravaillen legioonalaisia sotilaallisen muodollisesti.
-- Novgorodin prinssi Vladimir toivottaa teidät tervetulleiksi taistelulaivalleen, osaston johdossa oleva upseeri sanoi. -- Astukaa fregattiin. Pilotti vie teidät komentosillalle. Me pidämme huolen kiitureistanne.
Kapteeni Ravaille nyökkäsi. Legioonalaiset ottivat Robin ja Kaarnen mukaansa ja nousivat fregattiin.
Alus kohosi ilmaan ja lensi taistelulaivan rinnalle. Yksi suojasädekentistä sammui niin, että fregatti pääsi laskeutumaan kannelle.

33. LUKU -- TAISTELULAIVA

Kaarne liikkui jossakin unen ja valveen rajamailla. Hän havahtui siihen, että häntä ravisteltiin kovakouraisesti. Joku kuiski hänen kasvoilleen: -- Sinun täytyy herätä ja paeta! Pelasta Rob McCool. Hänen vastalääkkeensä on tyynyn alla. Se kumoaa tainnutuskaasun vaikutuksen. Rob on kahta kantta alempana. Hytissä numero 19. Kaikkialla on vartijoita, mutta aluksen kamerajärjestelmä on lukittu näyttämään samaa kuvaa. En voi tehdä muuta. Sinun täytyy pelastaa itsesi. Minun on mentävä.
Kaarne yritti kysyä jotakin, mutta hänen suunsa ei suostunut liikkumaan. Hän ei saanut selvää kasvoista. Silmät eivät tarkentuneet.
Sitten kasvot katosivat.
Kaarnen päätä huimasi. Ajatukset olivat jumissa. Viimeisin muistikuva, jonka hän sai ongittua mieleensä, oli Kirotusta metsästä. Hän oli ollut Robin kanssa samassa huoneessa. Ikkunasta oli lentänyt jotakin, ja kitkerä savu oli täyttänyt tilan.
Mitä oli tapahtunut? Missä hän oli?
Huone näytti ylelliseltä. Tummaa puuta, messinkiä, emaloitua metallia. Pöytä, pesuvälineet, kaappi, peili, leveä sänky. Samettiverhot, kaksi ikkunaa, molemmat pyöreitä. Niiden takana vaaleansininen taivas.
Jonkinlainen lentävä alus, hän päätteli ja aikoi nousta istumaan.
Se ei onnistunut. Kaulassa oli rautavanne. Samoin ranteissa. Hänet oli kytketty metalliketjuilla sängyn päädyn yläpuolella seinässä olevaan rautarenkaaseen.
Sinun täytyy pelastaa itsesi, Kaarne kuuli äänen uudestaan. Hän yritti kirkastaa ajatuksiaan, hengittää syvään. Hän keskittyi ja lausui neitojen nimet.
-- Olet hayeman, hän sanoi itsekseen. -- Olet koodinkantaja, soturi. Olet jumalattaren palvelija. Olet koskematon.
Mutta kaikesta huolimatta hän oli vanki.
Hän tutki ketjujen kiinnitystä. Hän ei pystyisi tekemään niille mitään. Hän kävi läpi erilaisia pakosuunnitelmia. Hylkäsi suurimman osan. Tarkasteli jäljelle jääneitä, vertaili niitä keskenään ja päätyi lopuksi yhteen. Se ei ollut mieluisa. Mutta tässä tilanteessa ei sopinut kursailla. Hän nyrpisti nenäänsä ja olisi ehkä hymyillyt, jos tilanne olisi ollut toinen.
Hän aukaisi vihreän liiviasun nyörit. Repi paitaansa niin, että paljasta rintaa tuli näkyviin. Vapautti hiukset ja sekoitti ne. Sitten hän viilsi kynnellä ihon rikki ja antoi veren valua. Hän sotki sillä itsensä ja alkoi huutaa niin kovaa kuin kykeni, tempoi kahleita ja riehui kuin suljetulle osastolle vangittu mielipuoli.
Ovi aukesi ja kaksi musta-asuista opritsnikkia ryntäsi sisään.
He näkivät verisen neidon vääntelehtivän tuskissaan sängyllä.
-- Se on tullut hulluksi, toinen sanoi. -- Kutsu haavuri.
Toinen miehistä sanoi jotakin mikrofoniin.
Pian paikalle tuli kolmas mies. Hän kaivoi laukusta putkilon, jonka päässä oli ohut piikki.
-- Ottakaa käsistä kiinni ja pitäkää sitä aloillaan. Kyllä se kohta rauhoittuu.
Miehet tarttuivat Kaarnen käsiin.
Haavuri ravisti putkiloa ja valmistautui iskemään piikin Kaarnen lihakseen.
Mikään ei olisi voinut valmistaa opritsnikkeja siihen, mitä seuraavaksi tapahtui. Ei auttanut että he olivat eliittisotilaita, ruhtinaskunnan salaisia poliiseja, jotka suorittivat vaativia operaatioita ympäri ruhtinaskuntaa; tukahduttivat kapinoita, ojensivat niskuroivia vasalleja, lakaisivat valtakunnan ongelmat pois näkyvistä. He olivat armottomia ja täysin ehdollistettuja ruhtinaansa käskyvaltaan. Merkkinään yönmusta univormu, jota koristi olkavarteen ommeltu, luutaa hampaissaan purevan verikoiran pää.
Nämä huippuunsa koulutetut eliittisotilaat saivat vastaansa hayemanin, aseettoman ja aseellisen kamppailun mestarin, joka hallitsi sisarkuntansa ikivanhat perinteet.
Kaarne väristi käsiään. Ne liukuivat vastustamattomasti vapaiksi vartijoiden otteesta. Hän lamautti heidät kahdella nopealla iskulla. Tuikkasi lääkintämiestä peukalolla kyynärpäähän niin, että tämä voihkaisi tuskasta ja käpertyi paikoilleen. Hän nappasi piikkiputkilon sängyltä ja survaisi sen terän miehen reiteen.
-- Uinu pienoinen. Pipi on nyt poissa, hän kuiskasi haavurin korvaan, kun tämä lysähti rentona sängylle.
Kaarne löysi toisen vartijan rintataskusta avaimen ja painoi miehen peukalon sen tunnistepintaan. Kuului vaimea piipahdus, kun kaulan ja käsien teräspannat napsahtivat auki.
Kaarne nousi sängyltä. Toimi ripeästi. Riisui miehiltä kypärät ja aseet. Pienikokoisin joutui luopumaan myös univormustaan.
Kaarne asetteli miehet istumaan sängylle vieretysten kuin suuret nuket.
Siinä ovat.
Vierekkäin kuin nuket.
Hän kopsautti kämmenensä yhteen ja ihaili aikaansaannostaan. Sitten hän puki ylleen joustavasta kankaasta ja komposiittikilvistä valmistetun univormun. Veti päälle suojasädevaljaat ja kiristi lanteilleen leijuvyön. Hän valitsi aseista kaksi pistoolia, lyhytpiippuisen konetuliaseen ja opritsnikkien suosiman kevyen miekan. Hän pyöräytti miekkaa muutaman kerran ilmassa. Se tuntui jämäkältä ja tasapainoiselta. Hoitaisi hyvin tehtävänsä.
Hän meni ovelle ja kiersi kahvaa.
Vastalääke, hän muisti viime tingassa. Hän tarvitsisi sen Robille. Hän palasi vuoteen luo, löysi tyynyn alta pienen lasipullon ja laittoi sen taskuunsa.
Aukaisi oven uudestaan.
Käytävä oli tyhjä.

* * *

Prinssi Vladimir Vasilievitš Rosnevski, Novgorodin ruhtinaskunnan tuleva valtias katseli taistelulaivan komentohuoneen ikkunasta alas arolle.
Kasakat oli kukistettu. Voittoa ei himmentänyt se, että hän oli kohdannut heidät onnekkaan sattuman kautta ja kansainvälisten lakien vastaisesti varustautuneena, ylivoimaisen mahtavana. Arojen hurjapäät olivat olleet kuin puolukat mättäällä, valmiita poimittaviksi. Heistä ei olisi enää riesaa. Päinvastoin. Ehdollistamisprosessin jälkeen he olisivat mahtava lisä hänen sotavoimissaan.
-- Onni on kääntynyt puolellenne, Raz Rasputin sanoi astuessaan valtiaansa rinnalle.
-- Riski kannatti.
-- Pandora on nyt aluksella. Samoin pohjoisen villi, Raz Rasputin myhäili. Hän oli tyytyväinen legioonalaisten ja opritsnikkien onnistuneeseen yhteistoimintaan.
-- Pandora, prinssi Vladimir sanoi kuin ajatuksissaan. -- Onko hänelle jo laitettu orjanaamio?
-- Sitä ollaan asentamassa parhaillaan. Lähetin miehen hetki sitten. Sen jälkeen voimme herättää hänet kaasu-unesta.
-- Kun palaamme Novgorodiin, viet hänet kremliin ja purat koodit.
Raz Rasputin hieroi kämmeniään yhteen. -- Mielihyvin, teidän korkea-arvoisuutenne. On suuri kunnia saada purkaa korkea-arvoisen hayemanin koodit.
-- Minä pidän huolen siitä toisesta. Siitä villimiehestä, prinssi sanoi ja siristi silmiään. -- Annan sille mitä lämpimimmän erikoiskäsittelyn. Pitkän, todella pitkän kaavan mukaan.

* * *

Kaarne käveli taistelulaivan käytävällä. Hän katseli näkökentässään loistavaa aluksen kolmiulotteista läpivalaisukuvaa. Hän oli kaivellut sen muististaan, jonne oli tallennettu paljon vastaavanlaista tietoa. Hayemanit olivat inhimillisiä tietokoneita, koulutettu torjumaan Sulttanaattiin kohdistuvia hyökkäyksiä. Hän hallitsi mysteerien manipuloinnin, mutta ei päässyt käsiksi laivan komentokeskukseen. Sen salaus oli liian vahva. Murtautumisyritys olisi paljastanut hänet.
Hän liukui jyrkkien teräsrappujen kaiteista pidellen alemmalle kannelle. Kuka hänen auttajansa olikin, hän olisi tälle ikuisesti kiitollisuudenvelassa.
Käytävä oli tyhjä.
Koko juttu vaikutti liian hyvältä ollakseen totta.
Oliko se ansa? Mutta miksi? Mitä hyötyä siitä olisi ansan virittäjälle?
Seuraavalla kannella, heti rappujen juurella oli vastassa kaksi mustiin pukeutunutta opritsnikkia. Kaarne liukui alas äänettömästi ja löi miehet maahan. Otti heiltä kypärät ja asetti niiden kamerat seinää vasten niin, ettei videosyötettä vilkaiseva valvoja näkisi mitään.
Kahden käännöksen jälkeen hän tuli käytävälle, jonka varrella oli Robin hytti. Sen edessä seisoi kolme opritsnikkia lisää. Kaikilla konetuliase rinnan päällä. Käsi kahvalla.
Kaarne ei pysähtynyt. Hän käveli heitä kohti päättäväisin askelin. Hänellä oli opritsnikin kypärä ja univormu, mutta hyttiä vartioivat miehet kytkivät virran suojasädehaarniskoihinsa. Heille ei ollut tiedotettu tulijasta. He suhtautuivat kaikkeen yllättävään varauksella.
-- Seis! lähin miehistä huusi.
Kaarne ei vastannut mitään, vaan jatkoi kävelemistä.
-- Pysähdy! Tänne ei saa tulla ilman erillistä määräystä.
Kaarne aktivoi haarniskansa. Kimaltelevat sädekilvet limittyivät hetkessä vartalon ympärille.
Opritsnikit avasivat tulen.
Luodit kilpistyivät haarniskan sädekenttiin.
Kaarne veti esiin miekkansa. Sen terä oli luoteja varmempi ase. Sen saattoi työntää haarniskan sädekenttien väliin.
Opritsnikit paljastivat omat miekkansa.
Ensimmäinen opritsnikki lyyhistyi, kun Kaarne väisti kurkkuunsa suunnatun iskun, pisti miestä polvitaipeeseen ja löi häntä niskaan.
Paikan ahtaus oli Kaarnelle etu. Kapea käytävä esti vartijoita hyödyntämästä lukumääräänsä. He olivat toistensa tiellä. Toinen mies käytti miekkaansa puolustavammin, mutta sai viillon kainaloonsa ja heti perään tyrmäävän iskun päähänsä. Kolmas mies kääntyi pakoon, mutta Kaarne otti hänet kiinni ja keihästi kanveesiin.
Kaarne nousi kyykystä suoraksi ja katseli käytävän veristä näkymää. Tunsi nöyryyttä voimiensa edessä.
Hän oli hayeman.
Hän oli zooni.
Muutama kapinen opritsnikki ei hidastaisi hänen vauhtiaan.
Hän riisui sotilaiden kypärät ja asetti ne seinää vasten. Hän kytki ryhmänjohtajan leijuvyöhön virran. Miehen takapuoli kohosi ilmaan. Kädet ja jalat roikkuivat lattialla. Hän veti miehen ovelle ja painoi tämän peukalolla salvan tunnistuspintaa.
Ovi aukesi.
Kaarne näki Robin ja huokaisi helpotuksesta. Poika makasi sängyllä tajuttomana. Hytti oli karu. Sängyn vierellä oli lattiasta kattoon ulottuva rautatanko. Robin kädet oli kytketty siihen kahleilla.
Kaarne palasi ovelle. Häntä puhutellut mies roikkui edelleen leijuvyön varassa. Taskusta löytyi avain.
Kaarne veti opritsnikin hyttiin, painoi peukalon avaimeen ja vapautti Robin.
-- Herää, pikku prinssi, hän sanoi.
Ei tapahtunut mitään.
Hän läimäytti Robia poskelle, mutta tämä ei hievahtanutkaan.
Hän otti pöydältä vesiastian.
Vesi roiskui liikkumattomiksi jähmettyneille kasvoille.
Ei toivottua vaikutusta.
-- Ei tässä kai muukaan auta, Kaarne sanoi, otti pullon taskustaan ja valutti sen sisällön Robin avonaiseen suuhun.
Nieleskelyrefleksit toimivat, mutta mitään muuta ei tapahtunut.
Kaarne nappasi sängyltä peiton ja raahasi Robin ulos hytistä. -- Ei ole aikaa odotella heräämistäsi. Meillä on kiire.
Hän riisui takapuoli pystyssä roikkuvalta opritsnikilta suojasädevaljaat ja kahdelta muulta leijuvyöt. Hän kiinnitti vyöt Robin kainaloiden ja polvitaipeiden ympärille ja veti häntä valjaista kuin perunasäkkiä. Hän kiiruhti käytävää pitkin eteenpäin kohti laivan keulaa.

* * *

Taistelulaiva surisi kuin mehiläispesä. Hälytys oli lauennut hetkeä aikaisemmin. Valot ja äänimerkit varoittivat hätätilanteesta. Opritsnikkien kypäriin virtasi käskyjä. Vangit olivat karanneet.
Prinssi Vladimir seisoi komentohuoneen teräslasisen ikkunan edessä ja takoi nyrkillä sen kiiltävää pintaa.
-- Tämä ei ole mahdollista, hän huusi niin, että valkoiset sylkipisarat roiskahtelivat suusta.
Raz Rasputin, kapteeni Ravaille ja amiraali Pjotr Potemkin seisoivat hallintapaneelin ääressä. Amiraalilla oli päässään komentajan kevyt kypärä, jonka avulla hän jakoi käskyjä laivan upseereille. Raz Rasputin sähisi samaan aikaan komentoja opritsnikeille.
-- Molemmat ovat poistuneet hyteistään, Raz Rasputin sanoi. -- Pandora on pukeutunut taisteluasuun. Valvontakameroita on käsitelty. Ne on lukittu näyttämään vanhaa kuvaa. Vangit ovat matkalla keulan lastauskannelle, mutta siellä on tällä hetkellä vain vähän miehistöä.
-- Keksikää jotakin, prinssi Vladimir raivosi. -- Komentakaa sinne lisää miehiä. Eikö muka taistelulaivallinen opritsnikkeja pärjää kahdelle vangille.

* * *

Soikean metallioven kahva kääntyi.
Ovi aukesi.
Kaarne kurkisti ovesta päässään musta kypärä. Kameran hän oli lyönyt säpäleiksi. Hän näki lastauskannella viisi opritsnikkia ja seitsemän miehistön jäsentä.
Opritsnikit olivat kytkeneet suojasädehaarniskansa päälle. Heitä oli varoitettu. Matruuseilla ei ollut haarniskoita. Heillä oli aseina lyhytpiippuiset kiväärit ja laivastosapelit.
Kaarne astui korkean kynnyksen yli ja käveli hitaasti miehiä kohti. Suojasädehaarniska hohti sinertävänä kelmeässä keinovalossa. Miehet vetivät esiin miekkansa, eivät yrittäneetkään ampua, sillä he tiesivät, kuka hän oli. He perääntyivät suosiolla.
Kaarne mietti kuumeisesti samalla kun käveli. Hänen pitäisi saada miehet pois pelistä ennen kuin voisi tuoda Robin kannelle ja tehdä sen, mitä oli aikonut.
Hän kiihdytti askeliaan ja valmistautui hyökkäämään. Odotti, että miehet hajaantuisivat. Se oli ainut järkevä taktiikka heidän osaltaan. Ensin he ampuisivat ja jos hän vielä seisoisi, vetäisivät esiin miekkansa. Hän päätti eliminoida ensin oikeanpuoleisen. Sitten yhden kerrallaan, kunnes viimeinenkin olisi maassa.
Jostakin syystä miehet pysyivät tiukasti nipussa ja perääntyivät.
Siinä ei ollut mitään järkeä.
Paitsi jos.
Hälytyskellot soivat Kaarnen päässä sekunnin murto-osan liian myöhään.
Hän jännitti lihaksensa, mutta ei ennättänyt ponnistaa.
Vaijerivinssien moottorit vongahtivat ja lattialla olevan pressun kulmat nousivat kattoon, niin että hän jäi sisään. Kaarne kirosi mielessään. Hänet oli pussitettu. Hän yritti rikkoa pressun, mutta miekan terä ei pystynyt siihen. Hän kytki päälle leijuvyön ja yritti kiivetä ylös, mutta pussin suu oli painunut tiukasti kiinni.
Hän oli ansassa.
-- Turha rimpuilla, kuului ääni ulkopuolelta. -- Et pääse pois.
-- Niitä piti olla kaksi, toinen ääni sanoi.
-- Ei täällä näy muita, sanoi ensimmäinen.
-- Katsokaa ovelta, kolmas kehotti.
Askeleet kopisivat lattialla.
-- Ei ketään.
Ei ketään, Kaarne ihmetteli mielessään. Mitä ihmettä Robille oli tapahtunut?

34. LUKU -- YHTEEN VYÖTETYT

Pilviä.
Suuria, pehmeitä, pyöreitä pilviä.
Rob lensi jossakin niiden päällä. Tai paremminkin tuuli kuljetti häntä eteenpäin. Ei. Hän oli verkossa, jota vetivät valkoiset linnut. Suuret valkoiset joutsenet, joiden siivet säihkyivät taivasta vasten. Ne kaakattivat kovaan ääneen kaula pitkällä, mustat jalat ojennettuina pyrstön alle. Meno oli riemukasta, juhlavaa, kevyttä. Sitten se hidastui.
Ja joutsenet katosivat.
Noste loppui.
Hän vajosi.
Ja vajosi.
Paiskautui pilvien läpi kohti maata, joka lähestyi huimaa vauhtia. Hän räpytteli käsiään, mutta se ei auttanut. Tietenkään se ei auttanut. Hullua edes kuvitella niin. Hetken hän tunsi olevansa kuin painajaismaisessa unessa, joka päättyy halvaannuttavan putoamisen kokemukseen.
Unessa.
Rob McCool aukaisi silmänsä ja haukkoi henkeään.
Hän makasi lattialla. Käytävällä. Katossa paloi metallihäkkiin suljettu valo.
Sydän jyskytti raskaasti. Hän liikutti käsiään. Ne toimivat.
Missä? Missä hän oli?
Hän yritti nousta. Rinnan ympärille oli kiinnitetty leijuvyö. Toinen oli polvitaipeissa. Molemmissa Novgorodin vaakuna. Hän irrotti jalkojaan sitovan vyön ja nousi seisomaan. Aivot raksuttivat tahmeasti. Vähitellen ajatukset kirkastuivat. Hän muisti kopsahduksen seinää vasten. Ja kaasun. Hänet oli tainnutettu.
Mutta missä Kaarne oli?
Ja mikä oli tämä pitkä käytävä?
Jostakin läheltä kuului sähkövinssien vinkuva ääni.
Rob kurkisti ulos ovesta.
Hän näki hallimaisen tilan ja katosta roikkuvan pussin, joka heilui edestakaisin. Joku oli sen sisällä.
Missä ihmeessä hän oli?
-- Et pääse millään pois, musta-asuinen opritsnikki sanoi. Miehiä oli kaksitoista. Kaikilla raskas aseistus.
Rob oli nyt täysin hereillä. Aivot käskyttivät jäykistyneitä lihaksia. Hän hapuili käärmetervarasiaa. Turhaan. Se oli kadonnut. Sitten hän muisti, että se olisi ollut joka tapauksessa tyhjä.
Käytävä tuntui uhkaavalta. Jos joku tulisi, hänet nähtäisiin heti. Hän livahti kannelle ja piiloutui työkalusermin taakse. Otti telineestä kiintoavaimen ja lattaraudan. Ne saisivat kelvata aseiksi paremman puutteessa.
-- Niitä piti olla kaksi, sanoi ääni.
Hän kuuli askeleet, jotka tulivat ovea kohti.
Hän siirtyi kauemmas. Meni sermin toiseen päähän ja kurkisti sen takaa. Seinän vieressä seisoi mies.
Kolmetoista. Heitä on kolmetoista, hän ajatteli.
-- Odotanko vielä tässä? seinän vieressä seisova mies kysyi käsi sauvamaisella vivulla.
-- Jää siihen. Päällikkö tulee kohta, ensimmäisenä äänessä ollut mies sanoi. -- Muista, että sillä on yhä haarniska ja aseet. Antaa sen olla pussissa.
Kaarne, Rob ajatteli. Oliko Kaarne pussissa? Tämän täytyi olla ilma-alus. Zoonien kylään oli hyökätty. Heidät oli kaapattu.
-- Ei täällä ole ketään, kuului ovelta. -- Lattialla on leijuvyö ja peitto ja peiton alla suojasädevaljaat.
Suojasädevaljaat. Peiton alla. Rob kirosi. Niille olisi ollut nyt käyttöä.
-- Ehkä se livisti jonnekin. Menkää tarkistamaan, mutta olkaa varuillanne. Ottakaa se elävänä.
Rob odotti, kunnes miehet katosivat käytävään säihkyvine haarniskoineen. Sitten hän teki siirtonsa. Hän kytki leijuvyön päälle ja hyökkäsi seinän vieressä seisovan miehen kimppuun. Mies katsoi katosta roikkuvaa pussia eikä ollut valppaana. Rob survaisi lattaraudan rintakyrassin ja lantiokilven välistä suoraan miehen palleaan. Mies putosi lattiaan, ja Rob tavoitteli seinässä olevaa kytkintä.
Sarja luoteja kolahteli kytkimen lähelle seinään, ja Robin täytyi painua matalaksi.
-- Älkää tappako. Se tarvitaan elävänä!
Opritsnikit loikkasivat häntä kohti miekat käsissään.
Rob ennätti liikuttaa vipua, ennen kuin sai potkun kylkeensä.
Moottorit surahtivat ja pressu alkoi laskeutua katosta.
-- Kääntäkää se pois päältä!
Rob iski kytkintä tavoittelevan käden sivuun, väisti lyöntejä, iski takaisin.
Mies oli sanonut, että päällikkö tulisi kohta, Rob ajatteli. Kaarne oli saatava vapaaksi ennen sitä.
Yhtäkkiä kuului valtava räjähdys ja laiva heilahti kuin siihen olisi isketty jättimäisellä moukarilla. Rob käytti tilaisuutta hyväkseen ja veti kytkimen alas ääriasentoon. Moottorit reagoivat ja sylkivät vaijerit lattialle. Pressu aukesi ja sisältä paljastui mustapukuinen soturi.
Opritsnikki. Voi hemmetti, Rob kirosi mielessään, mutta heti, kun hahmo ponnahti liikkeelle, hän tunnisti tämän Kaarneksi. Hän katseli ihaillen, kun tyttö iski päin sotilaita.
Hän oli kuin luonnonvoima, hirmumyrsky, jalkoja, käsiä, pyörähdyksiä, miekanpistoja. Sotilaat lyyhistyivät niille sijoilleen yksi kerrallaan. Haarniskattomat matruusit yrittivät paeta, mutta Kaarne viiletti heidän peräänsä kuin tuulispää ja löi heidät kaikki maahan.
Aikaa oli kulkunut vain muutamia sekunteja.
Rob oli täysin mykistynyt.
He olivat nyt kahden.
-- Meidän on lähdettävä, Kaarne sanoi.
Robista tuntui oudolta, että tuttu ääni tuli kypäräpäisen opritsnikin suusta. -- Kohta tulee lisää miehiä.
-- Antaa tulla vaan. Onhan minulla sinut suojanani, Rob naurahti.
-- Rajansa kaikella, Kaarne sanoi. Hän meni ovelle ja tuli takaisin kantaen peittoa ja suojasädevaljaita. Heitti valjaat Robille.
-- Pue ne yllesi.
Robin pukiessa valjaita, Kaarne otti leijuvyöt kahdelta opritsnikilta, laittoi toisen itselleen ja antoi toisen Robille.
-- Minulla on jo, Rob sanoi.
-- Pistä se vain päällesi. Minullakin on kahdet.
Käytävästä alkoi kuulua töminää.
Kaarne poimi lattialta vaijerin päässä olevan koukun ja veti sen ovelle.  
Askelten äänet lähestyivät.
Kaarne painoi oven kiinni ja kiersi ruoria muistuttavan sulkijan kiinni. Sitten hän kiinnitti koukun ruorin sakaraan, harppasi leijuvyön varassa seinän luo ja käänsi kytkintä. Vaijeri kiristyi.
-- Tämä pidättelee heitä vähän aikaa.
-- Mitä nyt? Rob kysyi. -- Olemme loukussa.
Kaarne käänsi toista seinään kiinnitettyä kytkintä ja viiden metrin levyinen lastausluukku aukesi.
Rob ei voinut olla hämmästelemättä Kaarnen varmoja otteita. Hän selvästikin tiesi, mistä luukku aukeaisi.
Kaarne nappasi Robia kädestä ja käveli sillaksi kääntyneen luukun päälle. Tuuli humisi korvissa. He olivat parin kilometrin korkeudessa. Maisema näkyi laivaa ympäröivien suojasädekenttien läpi hieman vääristyneenä.
-- Hienot näkymät, mutta pudotus kääntää vatsan ympäri, Rob sanoi.
-- Meillä on vain pari minuuttia aikaa, ennen kuin ne räjäyttävät oven auki. Toimitaan nopeasti.
Rob katsoi peittoa, jota Kaarne piteli sylissään.
-- Saako kysyä, mitä sinulla on mielessäsi?
-- Sinuna etsisin jostakin kypärän.
-- Kuulostaa hurjalta, Rob sanoi.
Kaarne otti kypärän lähimmältä opritsnikiltä ja löi kameran rikki lattiaan. -- Kokeile, sopiiko tämä päähäsi.
Robin työntäessä kypärää päähänsä Kaarne irrotti opritsnikilta huotran ja sujautti siihen maassa lojuneen miekan. Hän koppasi lattialta konetuliaseen ja tarkisti sen lippaan.
-- Ota nämä. Niitä saatetaan tarvita vielä.
Sitten hän ojensi Robille hytistä tuomansa peiton. Tee solmut jokaiseen nurkkaan.
-- Mitä?
-- Tee nyt vain solmu jokaiseen nurkkaan. Kai sinä tiedät, mikä solmu on.
-- Tiedänhän minä, mutta...
-- Tee solmut.
Rob mutisi itsekseen ja alkoi nykertää solmuja.
Kaarne otti opritsnikeiltä neljät suojasädevaljaat ja palasi Robin luo.
-- Kiinnitä valjaat peiton solmuun tällä tavalla. Kaarne näytti esimerkkiä. Rob teki työtä käskettyä.
-- Sama toisen solmun kanssa.
He työskentelivät yhdessä ja saivat kiinnitykset valmiiksi samaan aikaan: neljät valjaat, neljä solmua.
-- Minua alkaa vähitellen jännittää, Rob sanoi. -- Mitä ihmettä sinulla on mielessäsi.
-- Älä hätäile. Kytke valjaat nyt vyöhösi. Minä teen samoin.
Rob ähelsi valjaiden parissa hetken aikaa. -- Valmis! hän sanoi ja nosti kädet ylös.
Hän säpsähti, kun ovelta kuului samaan aikaan korviahuumaava pamaus, ja metalliovi paiskautui auki.
-- Ne ovat täällä. Avaa leijuvyön solki ja pidä sitä koholla.
-- Että mitenkä?
Kaarne aukaisi omansa ja työntyi Robia vasten.
-- Solki tänne.
Se napsahti kiinni Kaarnen vyöhön.
-- Sama toisella puolella.
Rob työnsi vyön kärjen Kaarnen solkeen.
He olivat nyt vyöttäytyneet kiinni toisiinsa.
-- Alan päästä kärryille siitä, mitä sinulla on mielessäsi, Rob sanoi totisena.
-- Onko viimeisiä toivomuksia? Kaarne kysyi ja ohjasi heitä niin, että he tulivat lastaussillan reunalle.
-- Ole hellä. Tämä on eka kertani.
-- Minä harrastankin tätä joka pyhä, Kaarne virnisti samaan aikaan kun ensimmäiset opritsnikit ryntäsivät ovesta lastauskannelle.
-- Pidä kiinni valjaista ja levitä kätesi ylös, Kaarne henkäisi. -- Nyt nopeasti.
-- Onko tämä varmasti turvallista?
-- On. On. Nyt mentiin.
He loikkasivat tyhjyyteen. Rob pidätti hengitystään kuin sukeltaisi veteen. Vihlaiseva putoamisen tunne lävisti koko vartalon jalkapohjista munaskuiden kautta päänahkaan. Hetken päästä he tömähtivät joustavaan suojasädekenttään.
-- Etsitään kentän reuna, Kaarne sanoi.
Kentän sähkövirtaukset kihelmöivät vartalossa. He pyörivät säihkyvällä pinnalla vartalot vastakkain kuin kahdeksanjalkainen aavikkohämähäkki. Pian he löysivät saumakohdan, jossa kaksi kenttää meni limittäin.
-- Tästä läpi.
He ähelsivät tiukasti toisiinsa vyötettyinä työntäen peittoa edellään. Tuntui kuin he olisivat yrittäneet survoutua kahden paksun patjan väliin. Vähitellen paine helpotti, ja he tulivat kohtaan, josta alkoi vapaa pudotus.
-- Nyt mentiin, Kaarne sanoi ja vetäisi Robin mukaansa.
Jos edellinen pudotus oli tuntunut huimalta, tämä sai jokaisen hermon ja lihaksen kirkumaan kauhusta.
Rob tunsi, kuinka ihokarvat nousivat pystyyn. Tunne oli yhtä aikaa kamala ja aivan mahtava.
Peitto luikerteli ja paukkui ilmavirrassa.
-- Levitä käsiäsi, Kaarne huusi. -- Peitto ei saa ilmaa.
He riuhtoivat valjaita ja saivat peiton auki. Tuntui nykäisy, ja putoamisvauhti tasaantui leijumiseksi. Tuuli painoi heitä Kirotun metsän suuntaan.
Rob tunsi Kaarnen sydämen sykkeen rintaansa vasten.
-- Leijuntavyöt hidastavat putoamisvauhdin viimeisen viidentoista metrin matkalla. Pysähdys tuntuu siitä huolimatta rajulta, mutta sen ei pitäisi olla hengenvaarallinen.
-- Oletko tehnyt tämän ennenkin? Rob kysyi. Leijuvyöt olivat valuneet kainaloihin, ja he olivat niin lähekkäin, että Robin huulet hipoivat Kaarnen korvaa.
-- En, mutta suoritin muutaman laskelman. Laskuvarjo on paljon vanhempi keksintö kuin mitkään lentävät alukset.
Vasta nyt heillä oli aikaa katsella ympärilleen. Etelässä näkyi toinen taistelulaiva. Se oli Novgorodin alusta suurempi, mutta näytti paljon vanhemmalta. Mastoissa liehuivat Sulttanaatin laivaston suuret, neliömäiset, hapsuin koristellut liput, joissa jumalataräiti seisoi kuunsirpin päällä. Kulta ja purppura säihkyivät auringossa.
Taistelulaivan suunnasta lähestyi taistelulaivaa huomattavasti pienempi Sulttanaatin lentokaleeri, joka oli varustettu törmäyspuskurein ja valtaussilloin. Suojasädekentät ympäröivät aluksen.
-- He ottavat meidät kyytiin! Kaarne huudahti.
-- En löisi vetoa sen puolesta ihan vielä, Rob sanoi. -- Katsohan tuonne.
Novgorodilaisten taistelulaivan kannelta oli noussut ilmaan kaksi fregattia. Toinen lähestyi Sulttanaatin kaleeria kovaa vauhtia. Kaleeri yritti väistää, mutta fregatti puski sitä kylkeen suojasädekentät rätisten. Sotilaat olivat niin lähekkäin, että näkivät toisensa ja huusivat solvauksia yli laitojen.

Toinen fregatti kaartoi kohti karkulaisia. Sen laidan yli purkautui tusinan verran synkkiä opritsnikkisotureita. He laskeutuivat liukuun kolmion muotoisten liitovarjojen varassa, lähestyivät Robia ja Kaarnea ympyrämuodostelmassa. Miesten välissä oli verkko. Heidät aiottiin napata siihen kuin kalat rantavedestä.

17 kommenttia:

  1. Parin luetun luvun perusteella kirja vaikuttaa kiinnostavalta! Kirja tosin kannattaa lukea alusta asti, sillä muuten on vaikea ymmärtää mitä on tapahtunut. Mielestäni kirjoitus tapa on mielenkiintoinen ja toimii hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista :) Kiva kuulla, että tarina kiinnostaa, ja että tapani kirjoittaa toimii!

      Poista
  2. Kirja vaikuttaa erittäin mukavalta ja kiinnostavalta! T:nalle puh

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista nalle puh :) Kiva kuulla, että tarina vaikuttaa mukavalta ja kiinnostavalta!

      Poista
  3. luin luvut 27-28 kirja vaikutti kivalta T:Homas

    VastaaPoista
  4. Kirja vaikuttaa todella kiinnostavalta. Aion heti käydä etsimässä kirjastosta ensimmäisen osan! Pidän todella paljon kirjoitustavastasi. Se on todella omaperäinen ja kiinnostava. Jatka samaan malliin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista haukionkala :) Kiva kuulla, että tapani kirjoittaa toimii!

      Poista
  5. kiitos aivan mahtavasta lukukokemuksesta huomaan selvästi että sinulla on paljon kokemusta kirjoittamisesta koska tekstisi on erittäin kiinnostavasti ja taidokkaasti kirjoitettu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista oltsu7 :) Mukava kuulla, että pidit tarinasta!

      Poista
  6. Tämä käsikirjoitus vaikutti jännittävältä ja mielenkiintoiselta. Odotan innolla jatkoa. Huomasin lukiessani, että sieltä puuttuu luku 23, mutta se on vain pikku virhe. Kiitoksia tästä mukavasta lukuhetkestä ja jatka samalla lailla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Strössell :) Kiva, että kässäri kiinnosti. Olitkin tarkkana, kun huomasit puuttuvan luvun. Tässä vaiheessa luvut vielä hakevat paikkaansa eivätkä ole välttämättä edes pysyviä. Joitakin lukuja olen kirjoittanut ja sitten poistanut. Aika paljon tulee tehtyä ns. turhaa työtä, joka pitää deletoida prosessin edetessä.

      Poista
  7. voitko kirjoittaa joskus rikoskkirjoja? olisit niissä hyvä. muuten aika hyvä kirja. vain rikos ja draama kiinnostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista :) Dekkari onkin vielä kirjoittamatta :)

      Poista
  8. Minun täytyy jakaa tämä suuri todistus ... Haluan vain kiittää (DR. ZUGUZUGU), että otan aikaa auttamaan minua heittämään loitsun, joka tuo takaisin vaimoni {nyt vaimoni}, joka yhtäkkiä menetti minua viiden Mutta tänään olemme naimisissa ja olemme onnellisempia kuin koskaan ennen, minulla on todellakin lyhyt sanat ja iloinen, enkä tiedä kuinka paljon välittää arvostukseni sinulle lääkäri ZUGUZUGU olet Jumala lähetetty palauttaa Räikeä suhde. Hän on syvästi auttaa auttamaan ihmisiä saavuttamaan toiveensa, löytämään todellisen rakkauden, palauttamaan ex-ystävilleen, lopettamaan väärinkäyttävät suhteet, löytämään menestystä, houkuttelemaan onnellisuutta, löytämään sielunkumppaneita ja lisää. Ja anna hänen näyttää sinulle rakkaustunnistuksesi ihmeet ja hämmästyksensä. Hän toimittaa tuloksia parhaimmillaan oikealla oikeinkirjoituksella, lähetä hänet sähköpostia osoitteeseen drzuguzuguspelltemple@gmail.com.

    VastaaPoista
  9. Moi Tatu! Olen lukenut ensimmäisen kirjasi ja tämän kässärin minusta olet tosi hyvä kirjoittaja ja oiva inspiraaio minulle kun kirjoitan omaa kirjaa Heros Mustaviitaa tulet kuulemaan hänestä pian:) T: L.J spyro

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi L.J spyro! Kiitos kommentista :) Aivan mahtavaa kuulla, että tekstini on toiminut inspiraation lähteenä. Se hivelee kirjailijan sielua. Laita viestiä, jos haluat vaikka kommentin tekstistäsi!

      Poista